By Jeriko Fox 
27,54 km (17.11 miles)
296,8 km (184.42 miles) / 782,7 km (486.35 miles
Albergue Liberanos Domine, Rabé de las Calzadas
The morning was chilly again, 3°C. I’d lingered in bed for a bit, which turned out to be a good decision that enabled me to enjoy breakfast in the company of Lynn and Vanessa. I’m not sure I’ll see them again, as their plan was to stop in Burgos, whereas I was planning to push on past it.
I set off marching into the crisp morning and, to my own surprise, found myself managing a 5 km/h (3 mph) pace without even trying. Much faster than my usual hiking speed – though, in fairness, the terrain was easy and my pack is light.
There are a couple of alternative routes into Burgos, and on Lynn’s recommendation I looped around the south side of the airport and followed the Río Arlanzón from there. The green, park-like surroundings suited me just fine, though I was a little surprised by the number of people out and about on a weekday.
As I neared the city centre, I was greeted by police officers and hi-vis-clad volunteers setting up barricades. Spotting joggers with race numbers gave the game away – some kind of run was about to kick off. Reaching the cathedral turned into a bit of an obstacle course, as the race starting line had been set up right in front of it.
I waited for the runners to set off and then squeezed my way past the barriers to the cathedral. I’d decided to pop in for a look (again, on Lynn’s excellent advice) at Spain’s third-largest church. Tickets were a tad pricey (€10 for adults), and I wasn’t quite in the right headspace to fully appreciate the mind-boggling architecture and art. But what a monstrously magnificent building – you could spend an entire day admiring its artistic treasures.
I had lunch and possibly the best Caesar salad of my life. While eating, I checked Google Maps for nearby shops as I was running low on toothpaste and shower gel. That’s when the penny dropped about the race and all the weekday bustle – it was the Día de Castilla y León. So, of course, a public holiday, and hence the closed shops.
I managed to find one open corner shop where I stocked up on drinks for the rest of the day, but hygiene supplies would have to wait for another shopping opportunity.
As I set off again, my right little toe started to feel rather unpleasant. I’d had a blister on it since yesterday, which had behaved itself and even shrunk overnight. Now, though, the pain was stopping me in my tracks. The blister had ballooned, and there was only one sensible solution – pop it. (I usually avoid this on the trail to dodge infection risks.) My only tools were nail scissors, which were useless on the tough skin, and nail clippers, which finally did the job and released the fluid.
I slapped a plaster on it and carried on. There was some pain at first, but it disappeared after about 200 metres (600 ft). I took two short breaks on the final stretch just to sit and sip coke. Again, the toe hurt when I stood up but the pain eased off quickly.
Luckily, I’d reserved a bed in Rabé de las Calzadas by message during my lunch, because when I arrived, the familiar Québécois pilgrim told me every place in town was fully booked. At the communal dinner, we had another delightfully international gathering: an Australian, an American, a Dutchwoman, a Latvian, a German, a few French – and me from Finland, of course.
Aamu oli taas viileä, 3°C. Olin vitkutellut hetken sängyssä, mutta se toisaalta tarjosi mahdollisuuden nauttia aamupalaa Lynnin ja Vanessan seurassa. En nimittäin tiedä tulenko kohtaamaan heitä enää, koska heidän suunnitelmissaan oli jäädä Burgosiin ja minulla mennä sen ohi.
Lähdin marssimaan kirkkaaseen aamuun ja olen alkanut yllättää itsenikin pystyessäni pitämään ilman erityistä puskemista 5 km/h vauhtia. Paljon nopeampaa kuin normaali vaeltamiseni – tosin maasto on helppoa ja reppu kevyt.
Burgosiin menee vaihtoehtoisia reittejä ja Lynnin vinkistä kiersib lentokentän eteläkautta ja jatkoin siitä Río Arlanzón -jokea pitkin. Vehreä puistomaisema olikin tosiaan minulle mieluisa, mutta yllätyin hieman arkipäivänä liikkeellä olevien ihmisten määrästä.
Tullessani keskustaan oli vastassa poliiseja ja vapaaehtoisia huomioliiveissään pystyttämässä mellakka-aitoja. Numerolappuisista hölkkääjistä arvasin, että jokin juoksutapahtuma oli alkamaisillaan. Burgosin katedraalin lähestyminen osoittautui jopa haastavaksi, koska juoksun lähtöpaikka oli viritetty juuri sen eteen.
Jäin odottamaan juoksijoiden lähtöä ja vasta sen jälkeen pujottelin aitojen ohi katedraalille. Olin päättänyt käydä kurkistamassa (jälleen Lynnin hyvä vinkki) tuohon Espanjan kolmanneksi suurimpaan kirkkoon. Pääsyliput olivat hieman suolaisen hintaisia (10 € aikuisilta) ja mielentilani ei ollut aivan niin keskittynyt, että olisin jaksanut ottaa mielettömästä rakennus- ja kuvataiteesta kaiken irti. Mutta aivan järjettömän mahtipontinen kirkkohan tuo on, ja taideaarteita voisi ihastella koko päivän.
Kävin lounaalla ja söin ehkä elämäni parhaan caesar-salaatin. Samalla katselin Google Mapsista lähiseudun kauppoja, koska tarvitsin lisää hammastahnaa ja suihkugeeliä. Silloin tajusin mikä tämän juokskisan ja kaikkialla arkipäivänä parveilevat ihmiset selitti – Día de Castilla y León. Kastilian ja Leónin päivä on siis ilmeisesti vapaapäivä ja siksi monet paikat olivat kiinni.
Löysin yhden avoimen pikkuputiikin, josta sain juomista loppumatkalle, mutta hygieniatarvikkeet jäivät vielä odottamaan parempaa kauppapäivää. Lähtiessäni jatkamaan matkaa alkoi oikea pikkuvarpaani olla varsin epämiellyttävän tuntuinen. Siihen oli tullut jo eilen rakko, mutta se oli ollut täysin rauhallinen ja pienentynyt yön aikana.
Nyt jouduin pysähtymään ja tutkimaan asiaa tarkemmin kävelyä haittaavan kivun takia. Rakko oli pullistunut entisestään, joten ainoa järkevä ratkaisu oli puhkaista se. (Yleensä en vaelluksella puhkaise rakkoja välttääkseni infektioriskiä.) Ainoat siihen soveltuvat välineet olivat kynsisakset, jotka eivät purreet paksuun nahkaan ja kynsileikkurit, joilla sain lopulta reijän aikaan ja nesteen ulos.
Kiepaisin varpaan suojaksi laastarin ja jatkoin matkaa. Aluksi varpaassa tuntui kipua, mutta noin 200 m jälkeen se loppui. Pidin loppumatkasta kaksi lyhyttä taukoa, jolloin istuin juomaan. Tällöinkin liikkeelle lähtiessä varpaassa oli kipua, joka meni nopeasti ohi.
Olin onneksi varannut ennakkoon viestillä paikan Rabé de las Calzadasin alberguesta, koska perille tullessani tuttu quebeckiläinen kertoi joka paikan olevan täynnä. Vaeltajien illallisella meitä oli taas ilahduttavan kansainvälinen joukko: australialainen, yhdysvaltalainen, hollantilainen, latvialainen, saksalainen, ranskalaisia ja tietysti minä Suomesta.