Kyynärpäänjoki Trail

While traveling to Parikkala, I had decided to tick off multiple trails at once since these destinations are quite a drive from home. So, after hiking the Aate-Pekka Trail, it was only natural to continue straight onto the Kyynärpäänjoki Trail, which starts from the same location. I just left my tent, sleeping bag, and other overnight gear in the car and swapped my backpack for a smaller daypack.

The Kyynärpäänjoki Trail begins at the Oronmylly camp center, located quite close to Särkisalmi. I had parked my car in the empty camp center lot. The trail follows Oronmyllyntie Road towards Särkisalmi for about 1 km (0.6 mi). The turn onto an unnamed forest road wasn’t particularly well marked, as the sign was mostly hidden by bushes.

The terrain was fairly level, and when the road ended, the route continued along a clearly visible forest path. Before long, I came to the first crossing of the Kyynärpäänjoki River – over a bridge of course. At this time of year, the river wasn’t much of a river at all, more of a stream or a ditch. Shortly after, the trail turned right towards the Kyynärpäänjoki shelter.

As I walked towards the shelter, I could already smell smoke, and sure enough, I found a man tending a campfire. I sat down to enjoy a snack with him. He mentioned that his wife was out in the forest picking berries. We chatted about hiking and hunting, and I got to hear the usual arguments about why lynxes should be hunted more freely. In Finland, lynx hunting is allowed only with special permits. These animals rarely pose any threat to humans, and attacks on pets or livestock are extremely rare.

As I was about to continue my hike, the man, brimming with local knowledge, told me to take the path behind the shelter. I pointed out that, according to my map, the trail actually went in the opposite direction. He confidently assured me that I should head the way he suggested, so I trusted him. After walking a couple hundred yards, it was obvious I was going the wrong way. I turned back and followed my original plan. You should always trust your gut.

Not long after leaving the shelter, I reached a clear-cut area. This is my number one pet peeve – not just because of the aesthetics but because clear-cutting removes the trees that hold the trail markers. The path often gets buried under branches and debris left behind by logging machines. I picked my way across the logged area as best as I could using the map and eventually found the orange-marked trail again.

A second crossing of the Kyynärpäänjoki River, and then the scenery began to change from dry pine forest to more rocky terrain. As I approached the Mälkiänmäki shelter, I came across a rather baffling trail sign. It claimed Oronmylly was 5 km (3.1 mi) away. By that point, I had already hiked about 7 km (4.3 mi) (including my small detour), and the total trail length was supposed to be around 9 km (5.6 mi). Something didn’t quite add up. Just 700 m (0.4 mi) further along, another sign suddenly declared that Oronmylly was only 3 km (1.9 mi) away. That must have been the shortest 2 km (1.2 mi) of my life.

At Mälkiänmäki, I took a quick snack break before continuing. The trail passed through the forest for only a short stretch before turning onto Rajasuontie Road, and from there, onto Oronmyllyntie Road. A significant portion of the route is on gravel roads, and even the forest sections are relatively easy to walk. Trail markers were hit or miss, so I had to check my map now and then.

When I arrived back at my car, the Oronmylly camp center was livelier than it had been that morning, when it had seemed completely deserted. As I drove away, I saw that a lot more cars and people had arrived – perhaps an event was about to start. I, however, headed towards Parikkala to grab some refreshments from the store and then began the long drive home.

Matkatessani Parikkalaan olin päättänyt keikata useamman polun kerralla, koska kohteet ovat melkoisen ajomatkan päässä kotoa. Joten vaellettuani Aate-Pekan polun oli luonnollista jatkaa suoraan samalta paikalta alkavalle Kyynärpäänjoen polulle. Jätin vain teltan, makuupussin ja muut yöpymiskamat autoon sekä vaihdoin rinkan pienempään päiväreppuun.

Kyynärpäänjoen polku alkaa siis Oronmyllyn leirikeskukselta, Särkisalmen läheltä. Auton jätin tyhjillään olevan leirikeskuksen pihaan. Reilun kilometrin reitti seuraa Oronmyllyntietä Särkisalmelle päin. Käännös nimettömälle metsätielle ei ollut kauhean selkeästi merkitty, koska kyltti oli pusikon peittämä.

Maasto oli varsin tasaista ja tien päättyessä reitti jatkui selkeää polkua pitkin metsän siimekseen. Pian vastaan tuli myös ensimmäinen Kyynärpäänjoen ylitys – siltaa pitkin toki. Joki ei näin loppukesästä ollut kummoinenkaan joki vaan enemmänkin puro tai oja. Kohta tämän jälkeen reitti kääntyi oikealle kohti Kyynärpäänjoen laavua.

Haistoin savun jo laavua kohti kävellessäni ja arvatenkin löysin laavulta nuotiota polttavan miehen. Istuin hänen seurakseen syömään vähän välipalaa. Mies kertoi vaimonsa olevan metsässä keräämässä marjoja. Keskustelimme vaelluksesta ja metsästyksestä ja sain kuulla kuluneet argumentit miksi ilveksiä pitäisi saada ampua vapaammin. Suomessa ilveksen metsästys on sallittua poikkeusluvalla. Ihmisen kimppuun ilves ei juuri hyökkää ja kotieläinvahinkojakin on Suomessa vähän.

Lähtiessäni jatkamaan matkaa paikallistuntemusta uhkuva mies neuvoi minua kääntymään laavulta katsoen takaoikealle. Sanoin, että kartan perusteella mielestäni reitti menee juuri vastakkaiseen suuntaan. Sain kuulla vakuutteluja, että kyllä se tuonnepäin menee, joten uskoin lopulta miestä. Käveltyäni pari sataa metriä huomasin ilmiselvästi olevani väärällä suunnalla. Käännyin takaisin ja jatkoin sinne, minne olin ajatellutkin mennä. Pitäisi aina luottaa omaan perstuntumaan.

Laavulta lähdettyäni eteeni tuli pian avohakattu alue. Tämä on inhokkini numero yksi – ei vain maisemallisista syistä vaan puissa olevat reittimerkit katoavat avohakkuun myötä. Samoin polku usein jää oksaroskan tai metsäkoneiden jälkien alle. Harpoin avohakkuualueen läpi jotakuinkin sieltä mistä kartta näytti ja lopulta löysin takaisin oranssilla merkatulle polulle.

Toinen Kyynärpäänjoen ylitys ja maisema alkoi muuttua kuivasta mäntykankaasta jylhien kallioiden myötä. Lähestyessäni Mälkiänmäen laavua vastaani tuli hämmentävä reittikyltti. Se osoitti Oronmyllyn olevan 5 km päässä. Olin kulkenut jo 7 km (pieni harharetki huomioiden) ja reitin piti olla noin 9 km. Tämä ei aivan täsmännyt minun matematiikallani. Käveltyäni 700 m eteenpäin tuli vastaan kyltti, jossa luki puolestaan Oronmylly 3 km. Ne olivat varmasti elämäni lyhyimmät 2 km.

Mälkiänmäen laavulla pidin pienen evästauon. Sieltä eteenpäin reitti jatkui metsässä vain vähän matkaa, kunnes se kääntyi Rajasuontielle ja sieltä Oronmyllyntielle. Reitistä huomattava osa on siis kävelyä hiekkatietä pitkin eikä maasto metsässäkään ole erityisen vaikeakulkuista. Merkkejä oli ajoittain paremmin ja ajoittain huonommin, joten karttaa piti aina välillä vilkuilla.

Autolle saapuessani Oronmyllyn leirikeskuksen ympärillä alkoi olla enemmän liikennettä kun se aamulla oli vielä ollut täysin kuolleen oloinen. Lähtiessäni ajamaan kotiin päin näin alueelle tulleen huomattavasti autoja ja ihmisiä, joten ehkä jokin tapahtuma oli alkamassa. Minä suuntasin kuitenkin Parikkalaan hakemaan kaupasta hieman virvokkeita ja sitten pitkälle ajomatkalle kotiin.