Day 11: Paradise Valley Cafe

30,21 km (18.8 miles)
166.6 / 2650 miles
Fobes Ranch Trail Junction

The slow miles of the morning brought me to an intersection from which I could get to Paradise Valley Cafe. I tried to hitchhike but ended up having to walk it. There were a lot of hikers present and the atmosphere was very restless and noisy. Donna had come to meet Big Owl, and I sat with them as I ate French toast and a salad.

From the restaurant, Big Owl, Donna, and Gottfried left for Idyllwild, but I returned to the PCT. On the return trip, I called into Idyllwild to reserve a place to stay in a couple of days, but because that would be Easter weekend everything was full. About an hour was wasted in sorting this out, and the cheapest option, in the end, was an Airbnb at over $400 for two nights.

Leaving the intersection I ended up hiking a stone labyrinth made up of giant boulders. At one point I already thought I had turned the wrong way because all the rocks looked the same.

The day was mostly all uphill. I tired out faster than normal and was out of breath. At some point, I realized from the contour profile that I was at about 2000 meters (about 6500 feet), so of course, that was the reason for getting out of breath faster.

I had climbed onto a very windy ridge and wanted to get to somewhere more sheltered for the night. Dusk was settling, but I was prepared to hike in the dark. Suddenly, I saw something orange shine on the trail, and I suspected it was a reflector off another hiker’s gear. When I got closer I saw that it was actually an eye, and a peculiar little bird, which looked a bit like an owl, was sitting on the trail. Based on the shape of its head it probably wasn’t an owl though. It stayed there for a moment and then flew away.

Night fell and I was on a very steep downslope. I started to wonder whether this was really a very good idea. But in that situation, there wasn’t really any other option but to continue forward. I just had to go.

As I descended further I came to a forest that was full of burnt trees, dead but still standing. The wind was strong. There’s a reason why Americans call this kind of trees widow makers. I could only hope the trees would remain upright.

There were also many fallen trees on the trail. Which I climbed over. Which I crawled under. Some were full of branches that spread across the trail like a spider’s legs. These I threaded through.

When I got to Fobes Rach Trail intersection I had finally left the killer trees behind me, and the area had flat ground. A few other tents were also in the area and in the high wind I set up mine. The wind was so strong that I knew I wouldn’t sleep much tonight. The fabric of the tent rattled noisily in the wind. I was tired, my feet hurt, and my muscles ached. I wouldn’t have had any more energy to fight the elements. I noticed I had gone into some kind of survival mode, which I didn’t particularly enjoy. I just had to get through.

Aamun hitaat mailit toivat minut tienristeykseen, josta pääsee Paradise Valley Cafeen. Yritin liftata noin mailin päässä olevaan ravintolaan, mutta kävelyksihän se meni. Paikalla oli paljon vaeltajia ja tunnelma oli mieleeni kovin levoton ja meluisa. Donna oli tullut tapaamaan Big Owlia ja istuin heidän seurassaan syödessäni köyhiä ritareita ja salaatin.

Big Owl, Donna ja Gottfried lähtivät ravintolalta Idyllwildiin, mutta minä palasin PCT:lle. Paluumatkalla soittelin Idyllwildiin varatakseni yöpaikan parin päivän päähän, mutta pääsiäisviikonloppuna kaikkialla oli täyttä. Noin tunti tuhraantui tätä selvitellessä ja halvin vaihtoehto oli lopulta yli 400 dollarin Airbnb kahdelle yölle.

Tienristeyksestä lähdettyäni päädyin vaeltamaan läpi valtavista järkäleistä muodostuvan kivilabyrintin. Kerran jo luulin kääntyneeni väärään suuntaan, koska kivet näyttivät niin samoilta.

Päivä oli suurelta osin pelkkää nousua. Uuvuin normaalia nopeammin ja olin hengästynyt. Jossain vaiheessa tajusin korkeuskäyrästä, että olin noin 2000 metrissä, joten siinä oli tietysti syy nopeammalle hengästymiselle.

Olin noussut hyvin tuuliselle harjanteelle ja halusin päästä sieltä suojaisampaan paikkaan yöksi. Hämärä alkoi tulla, mutta olin varautunut pimeässä vaeltamiseen. Yllättäen näin jotain oranssia kiiltämässä polulla ja epäilin sen olevan heijastin jonkun vaeltajan varusteista. Lähemmäs päästyäni huomasinkin sen olevan silmä ja polulla istui erikoinen pieni lintu, joka näytti hieman pöllöltä. Pään muodon perusteella se ei ehkä kuitenkaan ollut pöllö. Se kökötti paikallaan hetken ja lennähti sitten pois.

Pimeä tuli ja olin hyvin jyrkässä alamäessä. Aloin miettiä, että onkohan tämä oikeasti nyt kovin hyvä idea. Mutta siinä tilanteessa ei voi oikein muuta kuin jatkaa. Nyt vaan pitää mennä.

Laskeutuessani alemmas tulin metsään, joka oli täynnä palaneita, pystyyn kuolleita puita. Tuuli oli kova. Sille on syynsä, miksi amerikkalaiset kutsuvat tällaisia puita widow makereiksi, leskentekijöiksi. Saatoin vain toivoa puiden kestävän pystyssä.

Polulla oli myös paljon kaatuneita puita. Joistain kiipesin yli. Joistain ryömin ali. Jotkut olivat oksaisia kokonaisuuksia, jotka levittäytyivät polun ylle kuin jättimäisen hämähäkin raajat. Niistä pujottelin läpi.

Päästyäni Fobes Rach Trailin risteykseen olin viimein jättänyt tappajapuut taakseni ja alueella oli tasaista maata. Muutama muukin teltta oli tällä alueella ja kovassa tuulessa pystytin telttani. Tuuli oli niin voimakasta, että tiesin ettei tänä yönä paljoa nukuttaisi. Telttakangas rätisi voimakkaasti tuulessa. Olin väsynyt, jalkoja särki, lihaksia särki. En olisi enää jaksanut taistella olosuhteita vastaan. Huomasin meneväni jonkinlaiseen selviytymismoodiin, mistä en erityisesti nauttinut. Tämä on nyt vain kestettävä.

Leave a comment

Leave a Reply

Your email address will not be published.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.