Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari

In the beginning of the summer I bought a new mountain bike. I have lived a few bikeless years now, because my previous ride was stolen from my front yard just before I moved to Sweden. And in that situation it really didn’t make any sense to buy a new one. I have been missing the possibility to move around with a bike and also I have grown an interest to try doing some trails with an MTB.

I had already once rode to my relative’s summer cottage in Vehkataipale, when I found information about the local classic bike route: Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari-Lappeenranta (route info in Finnish only). This route is not really a trail, because it follows the road, but still this 40 km (25 mi) sounded about my size of a day trip.

I decided to take this tour counter-clockwise. I started from my home in Lappeenranta and the first leg of the journey took me over the Luukkaansalmi bridge towards Vehkataipale. I got to ride a part of this leg on a trail also. Luukkaansalmi offers a nice view to both directions, to Lappeenranta and Imatra, and the downhill from the bridge is really a high speed ride. I was riding along a bike road until I came to Tuosa, but then I had to move on to the shoulder of the road. Though that was not an issue, because the passing cars were leaving a generous space between us

When I arrived to Vehkataipale there was another bridge to cross, next to the old pump plant. I didn’t stop there to take photos, though someone else was capturing the industial romantic nature of the pump plant with her camera. Right after the bridge the route turns to left towards Taipalsaari, but I took a little detour to visit my relative’s summer cottage in Kirvesniemi. I got there pretty conveniently at the lunch time and got something to eat after one hour on my bike.

After the lunch I returned to the Vehkataipale bridge and took the turn to Toijantie that took me towards Taipalsaari. This leg is notorious of its narrow and winding gravel road, which is currently under maintenance. They are making Toijantie wider and straightening the worst curves. Big yellow machinery was working on the roadside, but the road itself was still untouched and from a biker’s point of view quite fun terrain. As the cherry on the top is the Toijansalmi bridge in the end of the road. Like Luukkaansalmi, it also offers beautiful views to the Lake Saimaa. Soon after the bridge the route turns to left, to follow the Suur-Saimaantie and Taipalsaari is only a few turns and a heavy uphill away.

The route turns left towards Lappeenranta at the gas station, but because I was in no hurry I decided to take a one kilometer (0.6 mi) detour to stop at the Taipalsaari village. This second leg from Vehkataipale to Taipalsaari also took me an hour to ride. It’s the shortest leg, but the most difficult terrain. I rode to the village general store and got me an ice cream and a soda. This whole summer has been record breaking hot in recent centuries and my bike trip day in early July was warm too. Luckily it wasn’t one of the hottest days, though. As I was devouring my ice cream I walked across the street to the church and went to greet my relative at the war cemetery (literal translation from Finnish would be “a hero cemetery”).

The last leg from Taipalsaari to Lappeenranta is a very good bike road and the terrain was easiest on this trip. There are plenty of lake views to enjoy, but I was really starting to feel my legs get pumped. My thigh muscles weren’t able to give anything. The last leg took also an hour to ride and in the end I got to climb the long uphill from Lappeenranta harbour to my home.

I haven’t done any longer bike trips before, but this was a positive experience. Though I still would rather ride along a trail than on the road. But anyway I am starting to feel that for example the scenic Archipelago Trail (Saariston Rengastie) and The Costal Route (Rannikkoreitti) might be worth taking, though these are road cycling. From the Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari -classic it’s also possible to do a longer variation, that takes you all the way to the Sarviniemi in Kyläniemi. The route that I took now was 48 km (30 mi) with all the detours and for a beginner it was enough for one day. If I wouldn’t have visited the summer cottage and the village, the length would have been about 40 km (25 mi). The actual riding time was about one hour per leg, which is three hours combined. I took my breaks with rather relaxed schedule, which added almost two hours to my trip.

Total time: 04:56:37

Kesän alussa ostin itselleni uuden maastopyörän. Olin ollut jo muutaman vuoden kokonaan ilman polkupyörää, koska edellinen pyöräni varastettiin kotipihasta juuri ennen kuin muutin Ruotsiin ja siinä tilanteessa ei ollut järkevää hankkia uutta tilalle. Olin kuitenkin kaivannut pyörällä liikkumisen mahdollisuutta ja toisaalta minua oli alkanut houkutella myös mahdollisuus kulkea joitain retkeilyreittejä maastopyörällä.

Olin käynyt jo kerran pyöräillen sukulaisteni mökillä Vehkataipaleessa, kun löysin netistä paikallisen klassikkoreitin Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari-Lappeenranta.Reitti ei ole varsinaista maastopyöräilyä, koska se kulkee tietä pitkin, mutta reilun 40 km matka kuulosti kuitenkin minulle sopivalta päiväretkeltä.

Päätin lähteä kiertämään reittiä vastapäivään. Aloitin matkan kotoani Lappeenrannasta ja ensimmäinen etappi vei Luukkaansalmen sillan yli kohti Vehkataipaletta. Pääsin hieman ajamaan metsäpolkujakin tällä pätkällä. Luukkaansalmelta on hienot näkymät sekä kaupungin että Imatran suuntaan ja lisäksi sillalta saa varsin hyvän vauhdin alamäkeen. Matka jatkui vielä Tuosaan asti pyörätietä pitkin, mutta sen jälkeen jouduin siirtymään pientareelle polkemaan. Autoilijat ohittivat kuitenkin hyvin asiallisesti reilun välin jättäen.

Vehkataipaleeseen tullessani edessä oli toinen isompi silta vanhan pumppulaitoksen vierellä. Tähän kohtaan en itse pysähtynyt sen kummemmin valokuvaamaan, mutta joku muu oli kyllä saapunut kameroineen nauttimaan pumppulaitoksen teollisromanttisuudesta. Heti sillan jälkeen reitti kääntyy kohti Taipalsaarta, mutta tässä vaiheessa tein pienen ylimääräisen kierroksen sukulaisteni mökille Kirvesniemeen. Osuinkin sinne sopivasti lounasaikaan ja sain syötyä noin tunnin pyöräilyn jälkeen.

Lounaan jälkeen palasin takaisin Vehkataipaleen sillalle ja käännyin nyt Toijantielle kohti Taipalsaarta. Tämä etappi on (surullisen) kuuluisa kapeasta ja mutkaisesta hiekkatiestään, jota ollaan parhaillaan korjaamassa. Toijantietä levennetään ja pahimpia mutkia oikaistaan. Työkoneet mylläsivät tien vieressä, mutta itse tie oli kuitenkin vielä entisellään ja pyöräilijälle tämä oli oikeastaan hauskaa maastoa. Toijantien loppuhuipennuksena on korkea Toijansalmen silta, josta avautuu jälleen kerran kauniit näkoalat Saimaalle. Pian sillan jälkeen reitti kääntyy vasemmalle Suur-Saimaantielle ja Taipalsaari on enää muutaman mutkan ja rankan ylämäen takana.

Periaatteessa reitti kääntyy huoltoaseman kohdalta takaisin Lappeenrantaan, mutta koska minulla ei ollut kiirettä niin päätin poiketa vielä noin kilometrin verran käydäkseni Taipalsaaren kirkonkylällä. Etappi Vehkataipaleelta Taipalsaareen kesti myöskin noin tunnin. Se on kolmesta osiosta lyhyin, mutta maastoltaan vaativin. Ajoin kirkonkylän kaupalle ja kävin ostamassa itselleni jäätelön ja limpparin. Koko kesä on ollut Suomessa ilmeisesti vuosisatojen mittakaavassa ennätyskuuma ja pyöräilypäiväni heinäkuun alussa oli lämmin sekin. Onneksi kuitenkaan sää ei ollut aivan kaikista helteisin. Syödessäni jäätelöä kävelin aikani kuluksi tien toisella puolella olevalle kirkolle ja kävin tervehtimässä sukulaista sankarihautausmaalla.

Viimeinen etappi Taipalsaarelta Lappeenrantaan on koko matkalta todella hyväkuntoista pyörätietä ja maastoltaan matkan helpoin osuus. Järvimaisemia riittää ihailtavaksi, mutta tässä vaiheessa huomasin, että jalkani alkoivat jo olla melko hapoilla, koska kaupunkia lähestyessäni reidet eivät tuntuneet enää antavan juuri mitään. Viimeiseenkin pätkään kului noin tunti ja lopussa sain vielä nousta pitkän ylämäen Lappeenrannan satamasta kotiini.

En ole aiemmin tehnyt yhtään pidempää pyöräretkeä, mutta tämä kokemus oli ihan positiivinen. Tosin selkeästi mielummin ajelen silti metsäpoluilla kuin tietä pitkin. Kuitenkin hieman ovat alkaneet houkutella maisemiensa puolesta mm. Saariston Rengastie ja Rannikkoreitti, vaikka ovatkin maantiepyöräilyä. Lappeenranta-Vehkataipale-Taipalsaari -klassikosta on mahdollista pyöräillä myös pidempi variaatio, joka menee Kyläniemessä sijaitsevaan Sarviniemeen asti. Nyt polkemani reittivalinta ylimääräisine mutkineen oli noin 48 km pitkä ja se oli ensikertalaiselle ihan tarpeeksi pitkä päiväretki. Jos en olisi käynyt mökkivierailulla ja kirkonkylällä olisi pituudeksi tullut noin 40 km. Varsinaiseen pyöräilyyn kului melko tasan tunti per etappi eli yhteensä kolme tuntia. Tauot pidin hyvin rennolla otteella, joten niitäkin ehti tulla melkein parin tunnin edestä.

Wrong Turn at Salpalinja

When you are hiking, everything doesn’t always go with that Martha Stewart precision. And don’t we just love those great success stories…but perhaps the other kind of story is also worth telling. So, let’s start right from the beginning.

Salpalinja (lit. Bolt-line) is the last defence line through the eastern Finland that was built in the 40s. This 1200 km (750 mi) long defence line – from the Finnish bay in the south to the eastern arm (that was lost in the war) of Finland in the north – was never used because Finns were able to stop the Soviet troops further east. During the cold war era Salpalinja was quietly maintained, but later all the bunkers were left to rot. You can read more about the history in the Salpalinjan salat blog (in Finnish).

I was interested about Salpalinja mainly because the southernmost 50 km (30 mi) of it is covered by a hiking trail called Salpapolku (which I would like to translate to Salpalinja Trail). I have been thinking about the Salpalinja Trail every now and then, while I’ve been planning my future hikes. Now that I had about three days before my next work shift, the Salpalinja Trail seemed doable – though with a very tight schedule. Hence I packed my dear old green backpack with the familiar routine. I had most of my AT gear with me when my mother turned off from the driveway and towards the southern terminus in Majaniemi.

After more than an hour of driving the winding roads, we arrived to the sea shore. The lichen-covered trail sign and the privy that had long ago passed the need to be emptied didn’t feel very promising, but determinedly I put on my backpack. The beginning of the trail was following a gravel road, but soon I was allowed to dive into the mosquito filled forest.

The first dugout came quite soon and I left my backpack on the trail to explore the bunker with my headtorch. Creeping through the deep trench to the dugout was exciting. I had been told that there might be holes in the floors and rebars in the ceilings, but I was moving possibly bit too confidently in the dark.

The doubts about the trail condition were slowly proven true. The trail was overgrown at places. The bushwhacking part wasn’t the problem, but finding the trail was. When I walked through the anti-tank fortifications towards the machine-gun nest I met another kind of challenge. A harvester had done a clearcut. There was no trail anywhere and nothing left of the trees that had the trail signs painted on them. Well, chance favors those in motion.

I leaped over the piles of branches to a dirt road, where I finally found a post with a familiar otter logo on it. I was still on the trail. Following a road might sound more pleasant than it is, because there you must keep watch when the trail is leaving the road again. Every once in a while I stopped to look at my map and got the ferocious air force all over me. The mosquitoes were circling my head and I easily killed five with a single slap on my head.

Later in the evening I visited two more bunkers. There were still no holes on the floor, but a good bunch of rebar sticking from the ceiling. Luckily my head has been mounted low to gain an aerodynamic profile familiar from the sports cars.

Just before arriving to the Harju Learning Center I made a significant mistake. I was standing at the crossroads and hesitant about which way to go to. For some unexplainable reason I didn’t look the map carefully enough and made a wrong turn. With a good pace I kept on going few kilometres and didn’t pay attention to the feeling of something being wrong. Not until I was way off the trail. I had to consider my options. I knew how to return and where I had gone wrong. Turning back would mean that I was likely going to be bushwhacking the overgrown trail in the dark before reaching any camp spot. I could also pitch my tent somewhere nearby in the woods and return to the trail in the morning. This would mean that it was unlikely that I could finish in time and I would anyway have to quit in order to be back in town for my next shift. Or I could just call me a ride and decide to give the Salpalinja Trail another try later.

Quitting is annoying, but the thing about thru-hiking for me is the possibility to do any trail from the beginning to the end in one trip. The idea of hiking the trail fast and not seeing all the bunkers was also everything but tempting. Hence I ended up calling a ride and thinking that I should try the Salpalinja Trail with a more relaxed schedule. Both the overgrown trail and all the sights to see would take some time. As the sun was setting I was walking down the country road. Before the familiar BMW appeared in the horizon, I was thinking that failing to reach your goals don’t necessarily mean that it was a bad trip.

Aina retkeillessä kaikki ei mene ihan kuin Strömsössä. Hienoista onnistumisista saa upeita tarinoita, mutta ajattelen sen toisenlaisenkin tarinan olevan kertomisen arvoinen. Joten aloitetaanpa aivan alusta.

Salpalinja on koko itäisen suomen läpi 40-luvun alussa rakennettu viimeinen puolustuslinja.  Tämä 1200 km pitkä, Suomenlahdelta menetettyyn käsivarteen ulottuva linja bunkkereineen ja panssariesteineen ei tullut koskaan kuitenkaan käyttöön, koska Neuvostoliiton joukot pysäytettiin sitä ennen. Kylmän sodan aikana linjaa vielä vaivihkaa pidettiin yllä, mutta sittemmin Salpalinjan bunkkerit on jätetty oman onnensa nojaan. Historiaan voi perehtyä yksityskohtaisemmin Salpalinjan salat -blogissa.

Minua Salpalinja kiinnostaa tietenkin pääasiassa siksi, että sen eteläisintä 50 kilometriä seurailee retkeilyreitti nimeltä Salpapolku. Olen katsellut toisinaan Salpapolkua vaelluskohteita pohtiessani ja nyt työvuorojen väliin jäi noin kolmen vuorokauden mittainen vapaajakso, joka mahdollistaisi vaelluksen – tiukalla aikataululla tosin. Niinpä latasin tottunein elein hieman muunnellun version AT-varusteistani rakkaaseen vihreään rinkkaani ja lähdin äidin kyyditsemänä kohti reitin eteläistä päätepistettä, Majaniemeä.

Toista tuntia ajettuamme mutkaisia teitä, saavuimme meren rantaan. Jäkälän peittämä reittikyltti ja tyhjennysrajan aikaa sitten ylittänyt huussi eivät luvanneet erityisen hyvää, mutta päättäväisesti nostin repun selkääni. Aivan reitin alku kulki hiekkatietä pitkin, mutta varsin pian sain sukeltaa hyttysten täyttämään metsään.

Ensimmäinen bunkkerikin tuli nopeasti vastaan ja jätin repun polulle lähteäkseni otsavalon avulla tutkiskelemaan paikkoja. Syvän juoksuhaudan kautta bunkkeriin könyäminen tuntui jännittävältä. Olin kuullut varoituksia lattioissa olevista reijistä ja katosta törröttävistä raudoista, mutta liikuin pimeässä ehkä vähän liiankin luottavaisesti.

Alussa heränneet epäilyni reitin kunnosta alkoivat pian saada vahvistusta. Polku oli paikoin umpeenkasvanut. Ryteikön läpi puskeminen ei itsessään ollut ongelmallista, mutta reitin löytäminen paikoin oli. Käveltyäni panssariesteiden välistä kohti konekivääripesäkettä tuli vastaan toisenlainen haaste. Metsäkone oli käynyt kaatamassa puut laajalta alueelta. Mitään polkua ei ollut eikä myöskään mitään tietoa puissa olleista reittimerkeistä. No, tuurillahan ne laivatkin seilaa.

Loikin oksakasojen yli hiekkatielle, jonka varrelta lopulta löysin tolpan, jossa oli tuttu saukon kuva. Olin siis yhä polulla. Tien seuraaminen kuulostaa tietysti helpolta ja mukavalta, mutta sielläkin sai olla tarkkana milloin polku taas poikkeaa tieltä. Pysähdyin tutkailemaan aina välillä karttaa, jolloin sain ärhäkät ilmavoimat kimppuuni. Hyttyset pyörivät pään ympärillä ja yhdellä iskulla kuoli helposti viisi kiusanhenkeä.

Illan edetessä pistäydyin taas parissa bunkkerissa. Aukkoja lattioista en löytänyt, mutta uhkaavasti törröttäviä betonin raudoituksia kylläkin. Onneksi pääni on asennettu urheilullisen profiilin saavuttamiseksi varsin matalalle.

Hieman ennen Harjun oppimiskeskusta tein merkittävän virheen. Olin eräässä risteyksessä epäileväinen oikeasta suunnasta, mutta jostain syystä en vaivautunut tutkimaan karttaa kunnolla ja lähdin väärään suuntaan. Etenin aika vauhdilla ja epäilyistäni huolimatta en varmistanut asiaa ennen kun olin kävellyt useamman kilometrin. Siinä vaiheessa tajusin olevani reilusti sivussa reitiltä. Pohdin eri vaihtoehtoja. Tiesin miten palata reitille ja mistä olin mennyt väärään. Tämä tarkoittaisi todennäköisesti umpeenkasvaneen reitin rämpimistä pimeässä ennen kuin saavuttaisin minkään järkevän yöpymispaikan. Voisin lyödä telttani johonkin lähimetsään nyt ja palata aamulla reitille. Tämä tarkoittaisi, että en luultavasti ehtisi reitin pohjoispäähän ennen kuin minun pitäisi palata töihin ja homma jäisi kuitenkin kesken. Tai sitten voisin soittaa itselleni kyydin ja yrittää uudestaan toisen kerran.

Keskeyttäminen on ärsyttävää, mutta minulle läpivaeltamisen ydin on reitin tekemisessä kerralla alusta loppuun. Eikä minua houkutellut myöskään vaihtoehto, että vaeltaisin kiireessä, enkä ehtisi tutustua polun varrella oleviin bunkkereihin. Niinpä päädyin soittamaan itselleni kyydin ja toteamaan, että Salpapolkua kannattaisi yrittää hieman rennommalla aikataululla. Sekä umpeenkasvanut ryteikkö että polun varrella olevat nähtävyydet vaativat aikaa. Auringon laskiessa kävelin maantietä pitkin ja ennen tutun BMW:n ilmestymistä horisonttiin pohdin, että ei tavoitteissa epäonnistuminen välttämättä tarkoita ollenkaan huonoa reissua.

Haikola Trail

I have been thinking about starting a new project: going through all the hiking trails near my home. Though I would love to leave for a longer trip, my budget doesn’t really allow that at the moment. And then again I have been pondering that quite often the nature destinations close to home tend to be way too foreign. It’s somehow easier to dream about the land far far away. In addition I was thinking that I could really do my share of promoting the local traveling as an ecological choice and show some interesting places in southeast Finland.

Local hiking destinations in Finland can usually be found from every town’s website and other good source is Retkipaikka. Many lean-tos and wilderness huts for overnight trips are listed on Laavu.org. Regional Council of South Karelia has a website with clear directions (only in Finnish, though) how find the trail ends in here.

In early May I did one of these local trips to Taipalsaari. In the village of Haikola there is a trail following the Karvajalanjoki wetlands, which is also accessible with a wheelchair. The trail is about 1 km (0.6 miles) one way and in the other end there is a boardwalk that leads to a lean-to. There was no one at the lean-to, but the trail log informed me that there had been people today. Someone had written that he came paddling. There is enough space in the lean-to for a few people to sleep and next to it is a wood shed and a privy.

I walked also to the other end of the boardwalk where there is a wider platform, but not an actual place to attach a canoe or a boat. The wetlands opens into a small bay which leads to the Niivansalmi of Lake Saimaa. Suddenly I noticed a swan couple nesting on the other side of the bay. I have seen plenty of swans, but never one sitting in its nest.

This 2 km (1.2 mile) hike is not a much of an adventure, but the short distance and the easy terrain makes the Haikola trail a good choice for someone with a disability or small children.

Total time: 00:47:14

Olen ajatellut ottaa projektiksi lähialueiden retkeilyreittien ja -kohteiden koluamisen. Vaikka mieli tekisi jo taas pidemmälle reissulle, niin budjetti sitä ei valitettavasti salli. Ja toisaalta olen pohdiskellut, että usein oman kotiseudun luontokohteet jäävät varsin vieraiksi, kun helppo on ajautua unelmoimaan kaukomatkoista. Lisäksi ajattelin, että voisin samalla osaltani promotoida lähimatkailua ekologisena vaihtoehtona ja esitellä Kaakkois-Suomessa olevia kiinnostavia kohteita.

Paikallisretkeilyn kohteita löytää usein lähimmän kaupungin nettisivuilta ja toinen hyvä lähde on Retkipaikka. Yöpymistä varten laavuja ja autiotupia voi etsiä Laavu.org-sivustolta. Etelä-Karjalan tarjontaa esittelee varsin selkein ohjein Etelä-Karjalan liiton sivut.

Toukokuun alkupuolella lähdin heittämään yhden tällaisen reissun Taipalsaaren puolelle. Haikolan kylässä on Karvajalanjoen kosteikon varrelle tehty luontopolku, joka on esteetön myös pyörätuolilla liikkuville. Reitti on reilun kilometrin yhteen suuntaan ja polun toisessa päässä on laavulle vievät laiturimaiset pitkospuut. Laavulla ei ollut ketään, mutta vieraskirjassa oli merkintöjä samalta päivältä. Joku mainitsi tulleensa paikalle meloen. Laavuun mahtuu muutama ihminen nukkumaan ja vieressä on puuvaja sekä huussi.

Kävelin pitkospuiden toiseenkin päähän, jossa on pieni levike, mutta ei varsinaista kiinnityspaikkaa kajakille tai veneelle. Kosteikko avautuu pieneen lahteen, joka johtaa Saimaan Niivansalmelle. Lahden toisella puolella huomasin yllättäen joutsenpariskunnan pesimispuuhissa. Joutsenia toki on tullut vastaan useinkin, mutta en ole aiemmin nähnyt tuota lintua istumassa pesässään.

Kovin suurta seikkailua tästä reilun kahden kilometrin lenkistä ei välttämättä kehkeydy, mutta Haikolan luontopolku sopii helppoutensa puolesta hyvin liikuntarajoitteisille sekä pienten lasten kanssa liikkuville.

Karhusaari

Right at the waterfront of Lappeenranta, about 1,5 km (0.9 miles) from the town bay, is a small island Karhusaari with its lean-to. In the summer one can row or paddle to the Karhusaari (lit. bear island) and on the town-side shore there is a good pier that helps going ashore. The lean-to at Karhusaari is especially popular destination during the winter, when one can conveniently walk or ski across the ice straight from the downtown Lappeenranta. The place is also advertised as an ice skating destination, but at least in this winter the route was in no skating condition.

The great winter weather was lasting well into the spring and hence in the beginning of April I decided to take an April’s Fools Day stroll to Karhusaari. There were plenty of others who have had this exactly same idea and were heading there to fry their sausages over the fire or just enjoying being outdoors. In addition to all the hikers, there were a few people hurtling on their cross-country skis or on their mopeds, not to mention the kite skiers.

The lean-to at Karhusaari is probably planned primarly for a rest stop and not so much for overnight stays, because its proximity to the town. Though there is enough space for a mattress on the bench and also a privy is available. At least at the shore there are really no tent spots, because the terrain is rocky. Karhusaari is anyway an excellent low threshold outdoor destination for both winter and summer activities.

Total time: 00:59:11

Lappeenrannan edustalla, noin puolentoista kilometrin päässä kaupunginlahdelta, sijaitsee pikkuinen Karhusaari laavuineen. Kesällä Karhusaareen voi soutaa tai meloa ja kaupunginpuoleisella rannalla onkin hyvä laituri rantautumista helpottamaan. Karhusaaren laavu on kuitenkin erityisen suosittu ulkoilukohde juuri talvella, kun aivan keskustasta pääsee kätevästi jäitä pitkin kävellen tai hiihtämällä saareen. Paikkaa mainostetaan myös luistelukohteena, mutta ainakaan tänä talvena aurattu reitti ei ollut luistelukuntoon höylätty.

Hyviä talvisäitä kesti poikkeuksellisen pitkään ja niinpä huhtikuun koittaessa tein aprillipäivän kävelylenkin Karhusaareen. Liikkeellä oli paljon muitakin ihmisiä, jotka suuntasivat laavulle makkaranpaistoon tai olivat muuten vain ulkoilemassa. Runsaslukuisten kävelijöiden lisäksi jäällä viiletti muutamia hiihtäjiä, mopoilijoita sekä leijahiihtäjiä.

Karhusaaren laavu on todennäköisesti suunniteltu ensisijaisesti levähdyspaikaksi eikä niinkään yöpymiskohteeksi, koska se on hyvin lähellä kaupunkia. Tarvittaessa patjan saa kyllä penkille mahtumaan ja saaressa on huussikin käytettävissä. Ainakaan aivan rannassa ei ole juuri telttapaikkoja, koska maasto on kallioinen. Karhusaari on kuitenkin erinomainen matalan kynnyksen retkeilykohde niin talvella jäällä kulkijoille kuin kesällä aloitteleville melojillekin.

Nordic Skating in Rauha

When I was in school I liked ice skating and all kinds of games on ice. Still for some reason after graduating from senior secondary school the skates were left to collect dust and I didn’t find myself anymore skating around the ice rink. I did have my in-line skates to use during the summer, but eventually I quit using them too. The wheels were done and I couldn’t get new ones, because the evolution of roller skates had developed wheels too big for my skates.

I had been watching some nordic skating videos and been thinking that this might be something for me. Though I didn’t do anything to progress these ideas before I saw a nordic skating photo on my friend’s instagram feed. I started to pick her brain about this sport.

Hence on a sunny Sunday morning I hopped into my car and started to drive towards Rauha that is pretty much on the border of Lappeenranta and Imatra. In my childhood this village was mostly know of its psychiatric hospital, but nowadays the shore is taken over by a spa hotel that was also featured in the nordic noir series Sorjonen (the international title is Bordertown). Then again the psychiatric patients get to settle with less scenic landscapes in the side wing of the South Karelia Central Hospital.

On the shore there is the rental shop of Saimaa Adventures, where you can get a pair of skates. This company takes care of the skating track by plowing and shaving the surface. In the other end of the track there is a goahti in Lammassaari – a good place to have a break. The website stated that the track would be 2,5 km (1.5 mi) one way, but according to my own GPS track the roundtrip is about 3 km (1.9 mi). Renting the skates for an hour is 15 € for an adult and with 22 € you get to have them for three hours. For the ones who are using their own gear, the track fee is 5-8 €.

Opening the door to the rental shop one is greeted with the musty smell that’s more than familiar from the ski rental of every resort. I waited while the shopkeeper was serving other customers. When it was my turn I learned that there were no skates small enough for my tiny feet available at the moment. I asked him if I could use my own shoes and he was very averse without really telling me why. The rigid hiking boots that I use for ice climbing were not good enough for some reason. That put me waiting for a half an hour for the shoes, which did feel quite stupid.

Reluctantly I gave up the perfect fit and ergonomics of my footwear and put on the rental shoes that were loose, but sturdy. I took a pair of ski poles with me from the rental shop, but those were either too long for me or just otherwise not comfortable to skate with. The weather was slightly overcast and the temperature was nice -10°C (14°F).

I hadn’t been skating in years and first the soles of my feet were getting pumped, but after a while my feet started to adjust. The track was in excellent condition – the ice was smooth and the track was wide enough. I took some fast spurts of speed to see how fast I could go and then kept on going with more relaxed pace. At fastest my speed was about 19 km/h (11.8 mph) and my normal pace around 12-13 km/h (7.5-8 mph).

It’s possible to go nordic skating outside these official tracks – especially in the beginning of the winter when there is no snow on the ice. Then one should carry safety equipment in case of falling through the ice. A pair of ice picks and a rope to thrown to your skating buddy help getting back on the ice. It’s a good idea to pack a set of clothes in a dry sack to your backpack, because it can save you from hypothermia.

The shopkeeper had told me that I could skate the whole track twice during my one hour rental time. This seemed accurate even when I stopped quite often to take photos and video. Keeping a steady pace, I could have done easily 3-4 laps.

I enjoyed skating and the speed, but I noticed that I was starting to think that in a long run going around the track might not be my thing. My need for freedom was really not a surprise, because while running or skiing I also find following a track quite obnoxious. Perhaps next winter I should consider about heading to the open ice. Then I could just glide over the lakes like the Babushka of Baikal.

As I returned to the shore I took a small detour to see where the other end of the track was going, but it was only a dead end. When I returned my skates, the shopkeeper that had been quite aloof seemed more relaxed. I think that Rauha is a pretty good place to try nordic skating. The price level is decent, the gear is good and the track is really well kept. Saimaa Adventures seems to update the current conditions on their Facebook page quite often. When the weather is questionable, it’s a good idea to check there first.

Pidin kouluikäisenä luistelusta ja kaikenlaisesta pelaamisesta jäällä. Jostain syystä kuitenkin lukion jälkeen luistimet jäivät kaapin perälle, eikä kaukaloihin tullut lähdettyä kiertelemään. Rullaluistimilla kävin heittämässä lenkkejä kesäisin, mutta nekin jäivät lopulta. Renkaat kuluivat loppuun, eikä uusia saanut kehityksen kasvatettua rengaskokoa omaa kiskoani suuremmaksi.

Olin katsellut netistä retkiluisteluvideoita ja miettinyt, että tuo laji voisi sopia minulle. En kuitenkaan tehnyt mitään asian edistämiseksi ennen kuin erään ystävän instagramissa tuli vastaan retkiluistelukuva. Aloin kysellä lajista häneltä.

Niinpä eräänä aurinkoisena sunnuntaiaamuna hyppäsin autooni ja lähdin ajamaan Lappeenrannan ja Imatran rajamailla olevaan Rauhaan. Lapsuudessani kylä oli tunnettu lähinnä psykiatrisesta sairaalastaan, mutta nyttemmin rantaa koristaa Sorjosessakin kuvauspaikkana käytetty kylpylähotelli. Psykiatriset potilaat puolestaan ovat saaneet tyytyä vähemmän maisemallisiin oloihin Etelä-Karjalan keskussairaalan sivusiivessä.

Rauhan rannassa on Saimaa Adventuresin vuokrauspiste, josta saa retkiluistimia. Firma ylläpitää aurattua ja höylättyä retkiluistelureittiä, jonka toisessa päässä voi pistäytyä tauolla Lammassaaren kodalla. Nettisivujen mukaan reitti on yhteen suuntaan noin 2,5 km, mutta oma GPS-mittaukseni näyttää koko kierroksen pituudeksi noin 3 km. Retkiluistinten vuokra maksaa aikuiselta tunniksi 15 € ja kolmeksi tunniksi 22 €. Pelkkä ratamaksu omilla välineillä luistelevilta on 5-8 €.

Vuokraamon oven avetessa nenään tulvahtaa laskettelukeskusten suksivuokraamosta tuttu ummehtunut tuoksu. Odottelin hetken myyjän palvellessa muita asiakkaita ja vuoroni tullessa selvisi, että pikkuiseen jalkaani sopivia luistimia ei ollut yhtään hyllyssä. Kysyin voisinko käyttää omia kenkiäni, mutta vuokraamonpitäjä oli tämän suhteen todella nihkeä – sanomatta kuitenkaan mitään kunnollista syytä. Jalassani olleet jääkiipeillessäkin käyttämäni jäykät vaelluskengät eivät jostain syystä kelvanneet. Jouduin siis odottamaan puolisen tuntia saadakseni sopivan kokoiset kengät, mikä tuntui hieman typerältä.

Vastentahtoisesti luovuin omien kenkieni täydellisen istuvuuden ergonomiasta ja vedin jalkaan vuokrakengät, jotka olivat väljät, mutta tukevat. Olin napannut vuokraamosta myös sauvat mukaani, mutta joko ne olivat liian pitkät tai sitten ne eivät muuten vain tuntuneet erityisen luontevilta. Sää oli puolipilvinen ja pakkasta oli sopivasti noin -10°C.

En ollut luistellut vuosiin, joten aluksi jalkapohjat tuntuivat menevän hapoille, mutta hetken päästä jalat alkoivat tottua. Reitti oli erinomaisessa kunnossa – jää oli tasaista ja väylä tarpeeksi leveä. Otin välillä nopeampia spurtteja nähdäkseni millaisen vauhdin saan ja välillä luistelin rauhallisemmin. Nopeimmillaan vauhti nousi noin 19 km/h tasolle, perusvauhdin ollessa 12-13 km/h paikkeilla.

Retkiluistelua voi harrastaa myös ylläpidettyjen reittien ulkopuolella – erityisesti alkutalvesta, kun jäällä ei ole lunta. Silloin mukana tulisi kuitenkin olla pelastautumisvälineet jäihin putoamisen varalta. Jäänaskalit ja kaverille heitettävä köysi auttavat ylös pääsemisessä. Reppuun kannattaa pakata kuivasäkkiin yksi vaatekerta, joka pelastaa hypotermialta.

Vuokraamonpitäjän mukaan tunnissa reitin ehtii kiertää kaksi kertaa ja pysähdellessäni aina välillä kuvaamaan, tämä arvio osui varsin luotettavasti kohdilleen. Tasaisella vauhdilla luistellessa on toki mahdollista ehtiä aivan hyvin 3-4 kierrostakin.

Nautin luistelusta ja vauhdintunnusta, mutta huomasin kyllä mieleeni pikkuhiljaa hiipivän ajatuksen, että pidemmän päälle ringin kiertäminen ei ehkä olisi ihan minun juttuni. Siinä missä hiihtäessä tai juostessakin loputon rinkulan kiertäminen on minulle hyvin vastenmielistä, ei ole ehkä yllättävää, että luistellessakin kaipaisin enemmän vapautta. Ehkä ensi talven tullessa täytyy miettiä avoimille jäille suuntaamista. Sitten voisin kiitää pitkin jäätä kuin Baikal-järven babushka.

Palatessani rantaan kävin vielä tutkimassa rannan toiseen reunaan johtavan sivureitin, joka osoittautui umpikujaksi. Kun menin palauttamaan luistimia, vaikutti aiemmin hieman jähmeän tuntuinen vuokraamonpitäjäkin jonkin verran rennommalta. Rauhan ranta on mielestäni varsin hyvä paikka retkiluistelun kokeiluun. Vuokrahinnasto on kohtuullisella tasolla, välineistö hyvää ja reitistä pidetään huolta. Saimaa Adventures näyttää päivittävän Facebook-sivuilleen kohtuullisen aktiivisesti reitin kunnosta, joten sääolojen epäilyttäessä tilanteen voi tarkistaa sieltä.