By Jeriko Fox 
In the morning, I went through my travel gear one last time, bid farewell to my cat, and closed the door behind me. I felt a bit nervous and worried about how this journey would unfold.
My destination was a small town in southern France, Saint-Jean-Pied-de-Port, from where a month-long trek towards Santiago de Compostela in Spain would begin. This popular route of the Camino de Santiago pilgrimage would take me approximately 800 km across northern Spain.
I got a ride to Helsinki with my parents, as they were traveling to Turku the same day. Upon arriving at the airport, I was pleasantly surprised to see KAJ, the Finnish band chosen as Sweden’s Eurovision representative, checking in at the same time. I took it as a good omen.
As the sun painted the horizon orange, I boarded the 21:05 flight to London’s Heathrow Airport. Tailwinds brought us in ahead of schedule, giving me ample time to navigate through tunnels to the Central Bus Station.
In the station’s waiting hall, a musty smell and the scent of sweat greeted me, despite the wide-open doors. Fatigue began to set in, and upon boarding the bus (£32.70), I tried to sleep, but to no avail.
Flights to Biarritz are generally limited, and cheaper tickets often involve some maneuvering. Thus, I had to switch airports to Stansted, which also required obtaining the recently introduced ETA entry permit for the UK (£12.43).
During the journey, I learned that Stansted wouldn’t offer much in terms of sleeping arrangements. I had about an 8-hour overnight layover, and considering the 1 hour and 20-minute bus ride plus the time needed at the airport, paying for an airport hotel didn’t seem sensible.
I’ve been to Stansted before but hadn’t paid much attention to the departure hall. There were very few benches for people to sit, let alone sleep. Dozens of people were sleeping on the floor—those best prepared had air mattresses, blankets, or mats.
I paced the hall back and forth to keep myself occupied, and after about 20 hours of being awake, fatigue was overwhelming. At 2 a.m., the staff opened the gates to security. Since I had no checked luggage and had already checked in, I proceeded to the international side.
Fortunately, there were plenty of benches there—some even suitable for sleeping—so I quickly secured a spot and lay down. I slept in short bursts for a couple of hours, reflecting that this Stansted night might not have been the best decision of my life.
After four o’clock, the crowd and noise had increased to the point where I couldn’t sleep anymore. Sleeping on a hard bench was also becoming uncomfortable. I got up and was delighted to find a café offering oatmeal made with coconut cream. A gentle breakfast provided new energy to combat the sleep deprivation.
After six, I boarded the plane and ascended into London’s morning mist. The journey to Biarritz went by quickly, and in France, I was greeted by warm and sunny weather. Still feeling exhausted, I hopped on a local bus costing only €1.50, which took me to Bayonne’s train station. I decided that I just needed to push through to my destination.
At Bayonne station, I noticed that the train to Saint-Jean-Pied-de-Port was departing in ten minutes, with the next one not for several hours. I and many other hikers sweated in the ticket queue as the station’s two machines operated very slowly. A couple of minutes before the train’s departure, my ticket finally printed, and I dashed to the platform. I made it just in time and was relieved not to have to wait while utterly exhausted.
The train ride was quite scenic, with the Pyrenees mountains visible in the distance, and the train passing through narrow tunnels and along picturesque riverbanks. We arrived in Saint-Jean-Pied-de-Port right at the locals’ lunchtime, so nearly all places were closed. Fortunately, I managed to buy trekking poles, having left mine at home since paying for checked luggage just for them seemed unreasonable.
I wandered around the village’s medieval fortress and, at two o’clock, joined many other hikers at the pilgrims’ office. On the Camino de Santiago, pilgrims carry a credencial, or pilgrim’s passport, similar to medieval pilgrims. It collects stamps that ultimately entitle one to receive the compostela—a kind of diploma—in Santiago de Compostela. After a considerable wait, I received my passport and first stamp.
I inquired about accommodation at the municipal refuge, but the last bed was taken just when I arrived. I continued downhill, knowing there were several hostels along the street offering various price ranges. On a whim, I stepped into Maison Mâje, where the somewhat eccentric hostess offered me a bed in a four-person room for €35. It was pricier than the cheapest options, but I didn’t have the energy to keep searching.
I picked up some snacks and sunscreen from the store and had dinner. Throughout the day, my condition fluctuated between normal and utterly exhausted, so by seven o’clock, I was already under the covers. Tomorrow awaits a long day and the first day on the Camino de Santiago.
Aamulla kävin vielä viimeisen kerran läpi matkatavarat, hyvästelin kissan ja suljin oven takanani. Minua vähän jännitti ja huolestutti, että mitenköhän tämä homma nyt sujuu.
Kohteena olisi pieni eteläranskalainen kaupunki, Saint-Jean-Pied-de-Port, josta alkaisi kuukauden vaellus kohti Espanjan Santiago de Compostelaa. Tämä Camino de Santiago -pyhiinvaelluksen suositun reitti veisi noin 800 km matkalla koko pohjoisen Espanjan läpi.
Pääsin vanhempieni kyydillä Helsinkiin, koska he olivat samana päivänä matkalla Turkuun. Heti lentokentälle saapuessani näin iloisen yllätyksen – Ruotsin Euroviisuedustajaksi valittu suomalaisbändi KAJ oli samaan aikaan kirjautumassa lennolle. Päätin ottaa sen hyvänä merkkinä.
Auringon maalatessa taivaanrantaa oranssiksi nousin lennolle, joka suuntasi 21:05 kohti Lontoon Heathrown lentokenttää. Myötätuulet toivat etuajassa perille, joten minulla oli reilusti aikaa seikkailla tunnelien läpi Central Bus Stationille.
Aseman odotusaulassa löyhähti vastaan tunkkainen ilma ja hienhaju, vaikka ulko-ovet ammottivat auki. Väsymys alkoi hiipiä ja bussiin (£32,70) päästessäni yritin nukkua, mutta ei siitä juuri mitään tullut.
Lentoyhteydet Biarritziin ovat ylipäänsä rajalliset ja edullisemmat liput sisältävät aina kikkailua. Niinpä jouduin vaihtamaan kenttää Stanstedille ja tämän vuoksi myös hakemaan Britanniassa hiljattain käyttöönotettua ETA-maahantulolupaa (12,43 €).
Matkalla minulle selvisi, että Stanstedilla ei olisi kummoisia nukkumismahdollisuuksia. Minulla oli noin 8 h yön yli layover, ja huomioiden 1 h 20 min bussimatkan sekä kentälle tarvittavan ajan ei lentokenttähotellista tuntunut järkevältä maksaa.
Olen käynyt Stanstedilla aiemmin, mutta en ole ajatellut lähtevien aulaa kovin tarkasti. Siellä oli hyvin rajallinen määrä penkkejä ihmisille istua, saati nukkua. Kymmeniä ihmisiä nukkui pitkin lattiaa – parhaiten varustautuneet ilmapatjojen, vilttien tai mattojen päällä.
Kävelin aulaa edestakaisin saadakseni jotain tekemistä ja noin 20 h valvominen alkoi jo painaa. Kahdelta aamuyöllä henkilökunta avasi portit turvatarkastukseen. Minulla ei ollut ruumaan meneviä laukkuja sekä olin tehnyt check inin valmiiksi, joten sain siirtyä kansainväliselle puolelle.
Siellä oli onneksi runsaasti penkkejä – myös nukkumiseen soveltuvia, joten ensimmäisten joukossa varasin paikkani ja kävin pitkäkseni. Nukuin pari tuntia pätkissä ja mietin, että tämä Stansted-yö ei ollut ehkä elämäni paras päätös.
Neljän jälkeen väkeä ja hälyä alkoi olla sen verran, etten enää saanut unta. Kovalla penkillä nukkuminen alkoi myös tuntua ikävältä. Nousin ylös ja löysin ilokseni kahvilan, josta sai kookoskermaan tehtyä kaurapuuroa. Lempeä aamupala toi univajeeseen uutta energiaa.
Kuuden jälkeen pääsin koneeseen ja niin nousin Lontoon aamu-usvaiselle taivaalle. Matka Biarritziin taittui nopeasti ja Ranskassa vastassa oli lämmin ja aurinkoinen keli. Väsymys painoi yhä, kun hyppäsin vaivaiset 1,5 € maksaneeseen paikallisbussiin, joka vei Bayonnen juna-asemalle. Päätin, että nyt vain pitää jaksaa perille.
Bayonnen asemalla huomasin, että Saint-Jean-Pied-de-Portin juna lähtisi kymmenen minuutin päästä ja seuraava vasta tuntien päästä. Minä ja moni muu vaeltaja hikoili lippujonossa, kun aseman kaksi automaattia toimivat to-del-la hitaasti. Pari minuuttia ennen junan lähtöä lippuni tulostui laitteesta ja syöksyin laiturille. Ehdin juuri sopivasti junaan ja olin helpottunut, ettei kuolemanväsyneenä joutuisi jäädä odottamaan.
Junamatka oli varsinainen maisemalenkki, kun pyreneiden vuoret siintivät kaukana ja juna syöksyi kapeiden tunneleiden läpi ja pitkin maisemallisia joenrantoja. Saint-Jean-Pied-de-Portiin saavuttiin juuri paikallisten lounasaikaan, joten suunnilleen kaikki paikat olivat kiinni. Vaellussauvat sain onneksi ostettua, kun omani jätin kotiin, koska ruumalaukusta maksaminen vain niiden vuoksi olisi ollut älytöntä.
Kävin kiertelemässä kylän keskiaikaista linnoitusta ja kahdelta tulin pyhiinvaeltajien toimistolle monen muun vaeltajan tapaan. Camino de Santiagolla kannetaan mukana keskiaikaisten pyhiinvaeltajien tapaan credencialia eli pyhiinvaeltajien passia. Siihen kerätään leimoja, jotka lopulta oikeuttavat compostelan – eräänlaisen diplomin – saamiseen Santiago de Compostelassa. Jonotettuani hyvän aikaa sain oman passini ja ensimmäisen leimani.
Majoitusta kävin kysymässä kaupungin pitämästä refugeesta, mutta sen viimeinen petipaikka meni juuri nenäni edestä. Jatkoin matkaa mäkeä alas, koska tiesin kadun varrella olevan useita eri hintaisia hostelleja. Hetken mielijohteesta astuin sisään Maison Mâjeen, jonka hivenen eksentrinen emäntä tarjosi minulle sänkyä neljän hengen huoneesta 35 € hintaan. Toki se on kalliimpi kuin halvimmat vaihtoehdot, mutta en jaksanut etsiä enempää.
Kävin hakemassa kaupasta eväitä ja aurinkorasvaa sekä illallisella. Koko päivän olotila oli välillä normaali ja välillä aivan kuoleman väsynyt, joten seitsemän aikaan hakeuduin jo vällyjen väliin. Huomenna on edessä pitkä päivä ja ensimmäinen päivä Camino de Santiagolla.