In a scenic valley between mountains is located the town of Srebrenica. This home of few thousand people in rural eastern Bosnia and Herzegovina wouldn’t have been etched to the minds of my generation unless it became a scene of a horrible ethnic cleansing during the Jugoslav Wars. In the last months of Bosnian War, in summer of 1995, the town was declared an UN safe zone, where stayed thousands of Bosnian muslims. The Bosniaks had also attacked the Serbs, but the Serbs taking over Srebrenica was a start for a massacre that took more than 8000 lives – mainly muslim men and boys – in two weeks.
Before our trip to Serbia I had been checking a map and realised that Srebrenica was within a day trip from Belgrade. During the Jugoslav Wars I was in elementary school and although I didn’t understood much what was going on, I remember those news. In addition I have been following the career of an internationally acclaimed Finnish forensic dentist, Helena Ranta, and had red about her work in Srebrenica. First I didn’t even know if there was anything to see in Srebrenica, but I wanted to visit there. When we think about the horrors of the WW2, it’s easy to point your finger to the previous generations. But it’s very hard to swallow the fact that something like this have happened during my lifetime. And so close.
In the morning me and Marlo headed to a car rental and made sure that we were allowed to take our ride across the border. Though it’s only about 160km (100mi) from Belgrade to Srebrenica, you should prepare for a long drive. Google Maps estimated the trip to take 3h one way, but it was actually more like 4h. We rode through the Serbian countryside that looked like it was stuck somewhere in the 50s. The roads were not in great condition and there were lots of tractors, which both slow you down. When we started to get closer to Bosnia, the terrain was changing from flat plains to forests and mountains. We stopped for a while just to enjoy the scenic view.
The border of Serbia and Bosnia and Herzegovina runs along the River Drina. After crossing the bridge we were at the border officer’s booth. The guy who checked and stamped our passports said me something in (what I presumed was) Serbian. I asked if he spoke English and the answer was short and adamant: “no”. I think he was intentionally putting some heat on us, because after a moment he handed over our passports and signaled us to move on.
Srebrenica is not far from the border and before arriving to the town there is the Srebrenica-Potočari Memorial and Cemetery for the Victims of the 1995 Genocide right next to the road. This was the main destination of our trip. Next to the old UN buildings there is a large cemetery that is filled with white gravestones right next to each other. In the middle of the area there is a covered prayer platform for muslims and circling it a marble wall with names of the victims engraved to it. From over 8000 victims about 7000 have been identified and buried. I have visited many places where you can feel the insanity of a war being thrown right on your face. Just like the Auschwitz in Poland or Arlington cemetery in USA make you silent, also Srebrenica hits with that same disturbing and unfathomable feeling. How something like this could have been done in few days.
As I stood there watching the Srebrenica cemetery I couldn’t help thinking how we (at least western and norther Europeans) are raised to be horrified about the holocaust, but at the same time we close our eyes from the things, that are happening now. And just as near. (I don’t mean that things happening far away wouldn’t be any less horrible, but people have been proved to be less able to emotionally attach to those.) Getting to know places like Srebrenica would do us really good – help us understand that genocides aren’t just something that happened in the 40s. As a travel destination this remote corner of Bosnia is of course more challenging than Auschwitz or Dachau. And as important as they are, they might give a wrong idea, that the human rights violations are only a part of historical events.
In the building that is on the other side of the road is a photography exhibition. It’s not the most strictly curated – the themes are loosely tied to the aftermath of the massacre. The name of the exhibition itself gives a hint of the Bosnian emotions towards the UN: “UN safe zone” can be read also as “un-safe zone”. And you can’t really blame them. International community failed royally in Srebrenica. Although the UN troops in Srebrenica asked for backup, they weren’t granted any. In the exhibition the wall writings of the international troops show mostly despise towards the locals. The people that we see as saviour have not so shiny halo after all. The wide-eyed western attitude makes me want to puke.
Me and Marlo visited quickly also the town itself. The buildings in downtown are reconstructed, but the ones on the outskirts still have bullet holes in the walls. The surrounding mountains and nature would make Srebrenica an ideal travel destination, but I don’t know how much unexploded surprises are still in the woods.
On our way back to Belgrade we were deep in our thoughts. We had chance to see only a small, and unfortunately sad, part of Bosnia and Herzegovina. I hope that I will once return to this part of the Balkans, because the nature is extremely beautiful. Srebrenica is an important lesson of human rights violations and the acts of the international community (or lack of it). Perhaps visiting these places could teach us that it’s not enough to keep chanting “never again” in front of the memory of the WW2. Bad things happen when good people do nothing.
Srebrenican kaupunki sijaitsee viehättävällä paikalla ympäröivien vuorien muodostamassa notkelmassa. Muutaman tuhannen asukkaan koti Bosnia-Hertsegovinan syrjäisessä itäosassa tuskin olisi syöpynyt sukupolveni mieliin ellei Jugoslavian hajoamissotien aikana siitä olisi tullut järkyttävän etnisen puhdistuksen näyttämö. Bosnian sodan loppuvaiheilla, kesällä 1995, kaupunki toimi YK:n turva-alueena, jonne oli majoittunut monituhatpäinen joukko Bosnian muslimeja. Myös bosniakit olivat tehneet hyökkäyksiä serbejä vastaan, mutta serbien lopulta vallattua Srebrenican alkoi joukkomurha, joka vei kahdessa viikossa yli 8000 henkeä – pääasiassa muslimipoikia ja -miehiä.
Ennen Serbian reissuamme olin katsellut karttaa ja todennut Srebrenican olevan sellaisen matkan päässä Belgradista, että Bosnian puolelle voisi hyvinkin tehdä päiväretken autolla. Olin Jugoslavian sotien aikaan peruskoulussa ja vaikka en ymmärtänyt tapahtumista paljoa, ne ovat jääneet uutisista mieleen. Lisäksi seurattuani vuosia mielenkiinnolla kansainvälistä tunnustusta saaneen suomalaisen oikeushammaslääkäri Helena Rannan uraa, olin myös lukenut hänen työstään Srebrenicassa. En edes aluksi tiennyt olisiko Srebrenicassa mitään nähtävää, mutta halusin käydä siellä. Toisen maailmansodan tapahtumia kauhistellessa on helppo osoitella sormella menneitä sukupolvia, mutta on todella vaikea niellä, että jotain tällaista on tapahtunut minun elinaikanani. Näin lähellä.
Menimme aamulla Marlon kanssa vuokraamaan auton ja varmistimme vielä, että sen kanssa saa kulkea rajan yli. Vaikka matkaa Belgradista Srebrenicaan on vain reilut 160km, sen ajamiseen kannattaa varata reilusti aikaa. Google Maps arvioi ajoajaksi noin 3h, mutta todellisuudessa matkaan kului noin 4h suuntaansa. Matka kulkee läpi Serbian maaseudun, joka näyttää pysähtyneen jonnekin 50-luvulle. Teiden kunto ei ole erityisen hyvä ja liikkeellä oli paljon traktoreita, mikä hidastaa kulkua. Lähestyessämme Bosniaa alkoivat maisemat muuttua vuoristoisemmiksi ja pysähdyimme välillä ihailemaan tieltä avautuvaa näköalaa.
Serbian ja Bosnia-Hertsegovinan raja kulkee Drina-jokea pitkin, joten ylitettyämme sillan oli vastassa rajavartioiden koppi. Passimme tarkastanut ja leimannut mies sanoi minulle jotain (luultavasti) serbiaksi. Kysyin puhuuko hän englantia ja vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: “ei”. Rajavirkailija taisi kiusallaan kuumotella meitä hetken, koska ojensi lopulta passit ja huitoi menemään.
Rajalta ei ole enää pitkä matka Srebrenicaan ja ennen varsinaista kaupunkia on tien varressa Srebrenica-Potočarin muistomerkki ja hautausmaa vuoden 1995 kansanmurhan uhreille. Tämä oli meidän retkemme pääasiallinen kohde. YK-joukkojen entisten rakennusten viereen on perustettu suuri hautausmaa, jossa seisoo vierivieressä valkoisia hautakiviä. Alueen keskellä on eräänlainen rukouskatos muslimeille ja sen vieressä valtava kiviseinämä, johon on kaiverrettu uhrien nimet. Yli 8000 uhrista noin 7000 on tähän mennessä tunnistettu ja haudattu. Olen käynyt monissa paikoissa, joissa sodan järjettömyys iskee vasten kasvoja. Niin Auschwitz Puolassa kuin Arlingtonin hautausmaa Yhdysvalloissa vetää hiljaiseksi. Srebrenica iskee samalla järkyttävällä käsittämättömyydellä. Miten jotain tällaista on voitu tehdä muutamassa päivässä.
Srebrenican hautausmaata katsellessani en voinut olla ajattelematta, että meidät (ainakin länsi- ja pohjois-eurooppalaiset) kasvatetaan kauhistelemaan holokaustia, mutta samalla suljemme silmämme asioilta, jotka tapahtuvat nyt. Ja aivan yhtä lähellä. (Enkä tarkoita, että kaukana tapahtuvat asiat olisivat vähäpätöisempiä, mutta ihmisten on tutkitusti vaikeampi sitoutua niihin tunnetasolla.) Srebrenican kaltaisiin paikkoihin tutustuminen tekisi meille todella hyvää – auttaa käsittämään, etteivät kansanmurhat ole vain jotain mitä tapahtui viimeeksi 40-luvulla. Kohteena tämä Bosnian syrjäinen nurkka on kuitenkin hankalampi kuin Auschwitz tai Dachau. Niin tärkeitä kuin edellämainitutkin ovat, ne voivat synnyttää vääristyneen ajatuksen, että ihmisoikeusloukkaukset ovat jotain mikä kuuluu vain historiaan.
Tien toisella puolella hautausmaasta olevassa rakennuksessa on valokuvanäyttely. Sisältö ei ole tiukasti kuratoitu vaan aiheet liikkuvat löyhästi Srebrenican kansanmurhan jälkimaininkien ympärillä. Näyttelyn nimi jo vihjaa bosnialaisten tunteista YK:a kohtaan: “UN safe zone” on luettavissa “YK:n turva-alue” tai “Turvaton alue”. Eikä heitä voi tästä syyttää. Kansainvälinen yhteisö mokasi todella pahasti Srebrenican kohdalla. Vaikka paikalliset YK-joukot pyysivät apuvoimia, niitä ei annettu. Valokuvanäyttelyssä kansainvälisten joukkojen seinäkirjoitukset osoittavat halveksuntaa paikallisia kohtaan. Pelastajiksi mieltämiemme ihmisten sädekehä ei olekaan niin puhtoinen kuin toivoisimme. Läntinen kirkasotsaisuus alkaa hieman oksettaa.
Kävimme Marlon kanssa pyörähtämässä myös itse Srebrenican kaupungissa. Keskustan talot ovat korjattuja, mutta kaupungin laitamilla seinät ovat yhä täynnä ampumisen jälkiä. Ympäröivä luonto olisi omiaan tekemään paikasta upean matkailukohteen, mutta en tiedä miten täynnä metsät ovat vielä räjähtämättömiä yllätyksiä.
Paluumatka Belgradiin meni mietteliäissä merkeissä. Ehdimme nähdä vain pienen, valitettavan surullisen, siivun Bosnia-Hertsegovinasta. Toivon saavani vielä mahdollisuuden palata näihin osiin Balkania, koska luonto on aivan todella kaunista. Srebrenica on tärkeä oppitunti ihmisoikeusloukkauksista ja kansainvälisen yhteisön toiminnasta (tai sen puutteesta). Ehkä tällaisissa paikoissa vierailu voisi opettaa meille, ettei riitä hokea toisen maailmansodan muiston äärellä “ei enää koskaan”. Pahoja asioita tapahtuu silloin, kun hyvät ihmiset eivät tee mitään.