Day 149: Stratton Mountain

24,72 km (15.4 miles)
1642.0 / 2189.8 miles
Stealth campsite, VT

https://youtu.be/1s2E6NHruvU

I slept the night in random spurts. The temperature was the coldest since early spring and the weather was windy. I was too tired to get up to dig for extra clothes in my pack, so I shivered as the wind blew into the shelter. I cursed my decision to sleep in the shelter during the long hours of the night. In the tent I would have been better protected from the wind, and my clothing sack would always be within arm’s reach.

In the morning however the objective of sleeping in the shelter was achieved, which was to wake up early when everyone else started making noise. It was still cold and as my first order of business I pulled on my beanie and down coat. As I started hiking before eight I left these on and my long underwear under my pants. I figured I would have to take them off soon, but rather that than starting off shivering. I hadn’t made it a kilometer when I already started sweating and I stopped to pack the extra clothes in my pack.

The morning went mostly hiking downhill. The route was muddy in many places though, or covered in roots, so a fast pace wasn’t possible. While the weather was drier, the mud wasn’t so much wet as sticking to my shoes suction-cup-like.

After crossing over the Deerfield River I came to a parking lot from which started the climb toward Stratton Mountain. My plan for about a 15-mile day was just about half way, so I felt it was a good time for lunch. I could also get some extra energy for the climb.

The climb to Stratton Mountain was long, but not as steep as I had expected. The trail was in good condition and there were plenty of day and weekend hikers afoot as I had expected. The slightly overcast and cool weather also helped significantly with the climb.

A little before the peak I heard someone come up behind me and moved aside to make room to pass. As I turned to look downhill I saw the passer was Delicate Flower, a hiker with whom I had shared a room at Vanessa’s in Salisbury. We ended up walking up together and chatting about the last few days.

On the summit of Stratton Mountain is a small caretaker hut and a fire tower. I climbed up to enjoy the view of course. The 360° view was one of the most scenic so far. Below I saw lakes, and ski runs on the surrounding mountains.

The forest was the same kind of beautiful fir forest as in the Great Smoky Mountains National Park, but as I went downhill it changed to deciduous again. In any case the flora feels like it’s slowly changing more typical to northern forests.

I had planned to hike at least until Stratton Pond Shelter. I had come down from the mountain by five though, so I thought I could easily continue at least a little further. Especially when that particular shelter was one with a fee, and there would likely be a lot of weekend traffic.

As I walked down the nice downhill I stopped at a small stream to get water. That’s when Delicate Flower caught up with me again. We decided to exchange phone numbers, because we were heading to the same hostel tomorrow. That meant we could go eat together once we got into town.

I found a nice camping spot for myself along Winhall River. As I set my pack down I had a comprehensive good feeling. I had gotten in 17 miles, I could camp alone in peace, and tomorrow would be a short hike into town. Additionally my final destination in Maine was slowly starting to seem real.

JFRM-2017-07-9919.jpg
JFRM-2017-07-9920.jpg
JFRM-2017-07-9924.jpg
JFRM-2017-07-9926.jpg
JFRM-2017-07-9927-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9932.jpg
JFRM-2017-07-9933.jpg
JFRM-2017-07-9934.jpg
JFRM-2017-07-9935.jpg
JFRM-2017-07-9936-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9944.jpg
JFRM-2017-07-9945.jpg
JFRM-2017-07-9946-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9949.jpg
JFRM-2017-07-9950.jpg

Nukuin yön epämääräisissä pätkissä. Lämpötila oli kylmin sitten alkukevään ja sää oli tuulinen. En jaksanut nousta repulleni etsimään lisävaatteita, joten palelin, kun shelteriin tuuli sisään. Kirosin yön pitkinä tunteina päätöstäni nukkua shelterissä. Teltassa olisin ollut paremmin tuulelta suojassa ja vaatesäkkikin oli aina käden ulottuvilla.

Aamulla kuitenkin toteutui se shelterissä nukkumiseni tavoite eli heräsin aikaisin muiden alkaessa kolistelemaan. Ilma oli yhä kylmä ja vedin ensitöikseni pipon päähän ja untuvatakin päälle. Lähtiessäni vaeltamaan ennen kahdeksaa jätin nämä vaatteet päälleni sekä pitkät kalsarit vaellushousujen alle. Arvasin joutuvani riisumaan ylimääräiset vaatteet pian, mutta mielummin niin kuin päivän aloitus palellen. En ollut päässyt kilometriäkään, kun alkoi jo tulla hiki ja pysähdyin pakkaamaan ylimääräiset vaatteet takaisin reppuun.

Aamupäivä kului suurimmalta osin alamäkeen kävellen. Tosin reitti oli monin paikoin mutainen tai sitten juurien peitossa niin, ettei kovin nopea eteneminen onnistunut. Kelin ollessa kuivempi ei muta ollut niinkään märkää vaan enemmänkin imukuppimaisesti kenkään tarttuvaa.

Ylitettyäni Deerfield-joen tulin parkkipaikalle, josta alkoi nousu kohti Stratton Mountainia. Suunnittelemani noin 15 mailin päivä oli jotakuinkin puolivälissä ja kello hieman yli puolenpäivän, joten ajattelin olevan hyvä aika lounastauolle. Saisin myös hieman lisäenergiaa ylämäkeen.

Nousu Stratton Mountainille oli pitkä, mutta ei niin jyrkkä kuin olin odottanut. Polku oli hyvässä kunnossa ja liikkeellä oli odotusteni mukaisesti paljon päivä- ja viilonloppuvaeltajia. Hieman pilvinen ja viileä sää auttoi myös huomattavasti nousussa.

Vähän ennen huippua kuulin jonkun tulevan takaani ja siirryin sivuun päästääkseni tulijan ohi. Kääntyessäni katsomaan alamäkeen huomasin ohittajan olevan Delicate Flower, vaeltaja, jonka kanssa olin jakanut huoneen Vanessalla Salisburyssa. Päädyimmekin kävelemään ylös yhdessä samalla jutustellen viimepäivien kuulumisia.

Stratton Mountainin huipulla on pieni caretakerin maja sekä palotorni. Kiipesin tietenkin ylös ihailemaan maisemia. Ympärillä avautuva 360° näköala oli yksi näyttävimpiä. Alhaalla näkyi järviä ja vuorten rinteillä laskettelukeskuksia.

Metsä oli samantyyppistä kaunista havumetsää kuin Great Smoky Mountainsin kansallispuistossa, mutta alaspäin mennessä muuttui taas lehtimetsäksi. Joka tapauksessa kasvisto tuntuu hiljalleen muuttuvan enemmän pohjoisille alueille tyypilliseksi.

Olin ajatellut vaeltavani ainakin Stratton Pond Shelterille asti. Olin kuitenkin laskeutunut vuorelta jo viideltä, joten ajattelin aivan hyvin voivani jatkaa vielä hieman pidemmälle. Etenkin kun kyseinen shelter oli poikkeuksellisesti maksullinen ja siellä olisi todennäköisesti paljon viikonloppuporukkaa.

Kävellessäni mukavaa alamäkeä eteenpäin pysähdyin pienen puron kohdalle ottamaan vettä. Silloin Delicate Flower saavutti taas minut. Päätimme vaihtaa puhelinnumeroita, koska olimme huomenna suuntaamassa samaan hostelliin. Voisimme siis käydä yhdessä syömässä päästyämme kaupunkiin.

Löysin itselleni mukavan telttapaikan Winhall-joen vierestä. Laskiessani repun maahan minulla oli jotenkin kokonaisvaltaisen hyvä olo. Olin saanut 17 mailia kasaan, voisin telttailla omassa rauhassa ja huomenna olisi lyhyt vaelluspäivä kaupunkiin. Lisäksi lopullinen päämääräni Mainessa alkaa pikkuhiljaa tuntua todelliselta.

Map

Total time: 10:57:18

Day 148: Glastenbury Mountain

18,58 km (11.5 miles)
1626.0 / 2189.8 miles
Kid Gore Shelter, VT

https://youtu.be/Cllgsn9Zcb4

There are mornings when the bed feels so temptingly warm and wonderfully soft, that one doesn’t want to let go of the feeling. And even if one isn’t in a bed but on an air mattress in a sleeping bag, one can find himself in the same situation. What to do then? Well, I’ll tell you: roll over and continue sleeping.

In other words I peacefully slept until a little after eight. I had calculated my food to last until Manchester Center, and it was about 38 miles away, which would take three days in any format. This meant I could do about 13 miles to the shelter today, which would be a light day.

My shoes and socks were still wet from the previous day. Wet and cold. As I pulled my socks on I relived the memories from spring and pondered whether it would be like this from now on again.

I set off to hike after ten. I had prepared to wade over Hell Hollow Brook because I had seen an announcement yesterday about a washed away bridge. There was so little water though, that the river was easily crossed on rocks. The terrain was muddy like yesterday, but the ups and downs were moderate.

I stopped for lunch at Goddard Shelter and was surprised to meet Bottles there. I had thought she was far ahead of me, so I was delighted at the meeting. Shortly above the shelter was Glastenbury Mountain’s peak and a fire tower. In the middle of the pine forest overlooks weren’t plentiful, but the tower offered a gorgeous view in every direction.

I rolled to Kid Gore Shelter at a steady pace, and decided to sleep in the shelter for a change instead of my tent. The decision wasn’t necessarily a good one, because a tent offers a better opportunity for personal space. Now that the shelter houses NOBOs, SOBOs, as well as Long Trail hikers, there is starting to be more noise and crowds than I care for.

JFRM-2017-07-9888.jpg
JFRM-2017-07-9891.jpg
JFRM-2017-07-9892.jpg
JFRM-2017-07-9912.jpg
JFRM-2017-07-9913-Pano.jpg

On aamuja, jolloin sänky tuntuu niin houkuttelevan lämpimältä ja ihanan pehmeältä, ettei tuntemuksesta halua päästää irti. Ja vaikka ei olisikaan sängyssä vaan ilmapatjalla makuupussissaan, voi löytää itsensä samasta tunnetilasta. Mitä silloin tehdään? Minäpä kerron: käännetään kylkeä ja jatketaan unia.

Nukuin siis kaikessa rauhassa aamulla hieman yli kahdeksaan. Olin laskenut ruokani riittävän Manchester Centeriin asti ja sinne olisi noin 38 mailia, mikä veisi joka tapauksessa kolme päivää. Siten voisin tehdä tänään noin 13 mailia shelterille, mikä olisi kevyt päivä.

Kengät ja sukat olivat yhä märät eiliseltä. Märät ja kylmät. Vetäessäni sukkia jalkaan koin hyvin elävän muiston alkukeväältä ja mietin, että tätäkö tämä nyt taas on tästä eteenpäin.

Lähdin vaeltamaan kymmenen jälkeen. Olin varautunut kahlaamaan Hell Hollow Brookin yli, koska olin nähnyt eilen ilmoituksen pois huuhtoutuneesta sillasta. Vettä oli kuitenkin sen verran vähän, että joen saattoi helposti ylittää kiviä pitkin. Maasto oli eilisen tapaan mutaista, mutta nousut ja laskut maltillisia.

Pysähdyin Goddard Shelterille lounaalle ja yllätyin kohdatessani siellä Bottlesin. Oletin hänen olleen jo pitkällä edelläni, joten ilahduin jälleennäkemisestä. Pian shelterin yläpuolella oli Glastenbury Mountainin huippu ja palotorni. Havumetsän keskeltä ei ollut juuri tarjoutunut näköaloja, mutta tästä tornista avautui viimein upea maisema joka suuntaan.

Rullasin tasaista tahtia alamäkeen Kid Gore Shelterille ja päätin poikkeuksellisesti yöpyä shelterissä telttani sijaan. Päätös ei välttämättä ollut hyvä, koska teltta tarjoaa paremmin omaa rauhaa. Nyt kun sheltereillä yöpyy niin NOBOt, SOBOt kuin Long Trailin vaeltajat, alkaa tungosta ja meteliä olla taas enemmän kuin välittäisin.

Map

Total time: 08:02:00

Day 147: Split Rock

22,35 km (13.9 miles)
1612.2 / 2189.8 miles
Melville Nauheim Shelter, VT

https://youtu.be/FaBeWY9py6Y

I slept longer in the morning than I had thought to, but on the other hand I was satisfied with a good night’s sleep. The night was warmer than the previous, but I had still put on socks, and long underwear, which was not too much at all.

I had just gotten my things packed, when I started to hear smattering of rain. I stood a moment listening whether the rain would increase, but it didn’t seem to come through the leaf cover. I put the rain cover on my pack anyway, but didn’t set up the umbrella yet.

The hikers have nicknamed the state of Vermont as Vermud. This turned out to be especially accurate, because the AT was very muddy in many places. I liked muddy better than rocky though, because despite its wetness muddy terrain is soft underfoot.

The rain increased throughout the morning and eventually I put my rain kilt on, and set up the umbrella on my pack. This prompted a lot of wonder and interest in many of the SOBOs that crossed paths with me. Many said they had never seen a hiking umbrella. This surprised me as many NOBOs had an umbrella.

The terrain wasn’t hard, but some of the muddier sections slowed me down a little. My shoes were soaked through and my pant legs were caked with mud. I had lunch at Congdon Shelter with a goal to make it to the next shelter before dark.

The decent from Harmon Hill in the evening toward the intersection toward Bennington was steep. Along the long way down were high rocky steps that had to be navigated carefully because of the slipperiness. My soles also didn’t like coming down in the rock. After getting to the bottom of the gully I was faced with an equally steep ascent. I was already quite tired, and the evening was starting to get dark as I scrambled up the hill. In the foggy woods it would get dark momentarily, and then the sun’s last rays would paint the fog gold. On the way there would have been a couple of really good spots to camp, where I might have stayed if I didn’t have to make it to the shelter in order to get water.

I was relieved when I came to a stream around eight, near which was the shelter. I had hiked for ten hours, which isn’t an exception, but I was tired. As it got dark I pitched my tent behind the shelter and was happy as I assembled my go-to dinner, a tuna tortilla.

JFRM-2017-07-9878-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9884.jpg

Nukuin aamulla pidempään kuin olin ajatellut, mutta toisaalta olin tyytyväinen hyviin yöuniin. Yö oli edellistä lämpimämpi, mutta olin silti pukenut sukat ja pitkät kalsarit, mikä ei ollut yhtään liikaa.

Olin juuri saanut tavarani pakattua, kun alkoi kuulua sateen ropinaa. Seison hetken kuulostelemassa kovenisiko sade, mutta sitä ei tuntunut tulevan lehtien läpi. Laitoin sadesuojan repun päälle, mutta en virittänyt vielä sateenvarjoa.

Vaeltajat ovat antaneet Vermontin osavaltiolle lempinimeksi Vermud eli Vermuta. Tämä osoittautui paikkaansa pitäväksi, koska AT oli monin paikoin todella mutainen. Pidin kuitenkin enemmän mudasta kuin kivikosta, koska mutainen maasto oli kosteudestaan huolimatta pehmeää jalan alla.

Sade yltyi aamupäivän aikana ja ennen pitkää laitoin sadehameen päälleni ja viritin sateenvarjon reppuuni. Tämä herätti suurta ihmetystä ja kiinnostusta useissa vastaantulevissa etelään suuntaavissa vaeltajissa, SOBOissa. Moni sanoi, ettei ollut aiemmin nähnyt vaellussateenvarjoa. Olin tästä yllättynyt, koska aika monilla meillä pohjoiseen suuntaavilla, NOBOilla, on sateenvarjo.

Maasto ei ollut vaikeaa, mutta jotkut mutaisimmat kohdat hieman hidastivat vauhtia. Kengät olivat kastuneet läpi ja housunlahkeet olivat mutakerroksen peittämät. Pidin lounastauon Congdon Shelterillä tavoitteenani ehtiä ennen pimeää vielä seuraavalle shelterille.

Laskeutuminen illalla Harmon Hilliltä kohti Benningtonia vievää tienristeystä oli jyrkkä. Pitkällä matkalla oli korkeita kivisiä askelmia, joilla täytyi liikkua varoen liukkauden takia. Jalkapohjat eivät myöskään oikein pitäneet kovassa kivikossa laskeutumisesta. Jontkan pohjalle päästyä edessä oli tietenkin vastaava jyrkkä nousu ylös. Olin jo aika väsynyt ja ilta alkoi hämärtyä könytessäni mäkeä ylös. Sumuisessa metsässä tuli hetkittäin pimeää ja hetkittäin auringon viimeiset säteet muuttivat usvan kullankeltaiseksi. Matkalla oli parikin todella hyvää telttapaikkaa, jonne olisin saattanut jäädä ellei minun olisi veden takia tarvinnut jatkaa shelterille asti.

Olin helpottunut tullessani kahdeksan aikaan purolle, jonka lähellä shelter oli. Olin vaeltanut kymmenen tuntia, mikä ei ole poikkeuksellista, mutta olin väsynyt. Pimeän tullessa pystytin teltan shelterin taakse ja olin onnellinen kasatessani vakioillalliseni, tonnikalatortillan.

Map

Total time: 09:58:59

Day 146: MA-VT

21,36 km (13.3 miles)
1596.7 / 2189.8 miles
Stealth campsite, VT

https://youtu.be/d8EuC3uZpeg

The night was surprisingly cold. The valley had been forecasted to have a 50°F overnight low, and at about 3000 feet it would certainly be colder. This already tested the comfort limit of my summer sleeping bag, so I had pulled on warm socks before going to sleep, and in the night I also added long underwear. I slept poorly overall because my muscles ache. I don’t know if they were just overworked, or if the cold also had an effect.

In the morning I was unusually groggy and my morning routine progressed slowly. My brain didn’t want to work. I finally got under way sometime before ten to continue my climb toward Mount Graylock’s peak. On the way I passed some day hikers, on the shore of a pond an older gentleman painting with oils. I praised his work as beautiful and he said it was thanks to the beautiful view.

As I neared the summit I started hearing music from somewhere. Marching music. A worker from the area who passed me said I had come on a good day – a monument that had been under repairs for a few years was just reopened today. As I came to the open summit, where a tower dedicated to war veterans of Massachusetts stood, the ceremony seemed to be just wrapping up. Milling around the tower were a bunch of suits and veterans in uniform. Brisk military music blared from the speakers, and flags were flying.

I worked my way through the people to the gower and climbed to the platform to see the view. There was enough of a crowd that I didn’t get to enjoy it quite in peace. And like New York’s Bear Mountain, Mount Graylock offered better views from the summit than the tower. This tallest peak in Massachusetts was also the first real mountain on the AT since southern Virginia. And more of the same was ahead.

I went to Bascom Lodge next to the peak with intention to eat lunch, and saw a few hikers outside. Despite the lovely weather I decided to eat inside so that I could charge my phone while I was at it. The prices were on the higher side, but the restaurant’s hummus avocado eggplant ciabatta was really good. The little shop in the lobby sold postcards and I asked the lady if I could mail it from there. She said that they didn’t have outgoing mail, but she could drop my cards in a mailbox on her way home from work.

Coming down from Mount Greylock was hard. The terrain was occasionally rocky and covered in roots. Even though I was able to progress at good speed, it didn’t remove the fact that my feet hurt.

I knew I wouldn’t make it to the next shelter before dark. As I came off the mountain I passed Williamstown and pondered if I should stay at the campsite along the start of the next uphill. Because there was still daylight I wanted to go further, though. In Massachusetts camping is restricted to official spaces like in New Jersey and Connecticut. I’ve been a bit relaxed in regard to this, but in principle I strive to follow the rules. I was quite close to the Vermont border, so I decided to go at least that far so that I could camp wherever I wanted to.

After grinding up the rocky hill I came to the Massachusetts-Vermont border at dusk. From here the AT would go the next 105 miles along the Long Trail. That 273 mile route is the USA’s oldest long distance hiking trail, and was once a kind of inspiration for the creation of the AT. From the state border I walked a little further to a stream so I could get water and found a nice place to camp near it. My feet were very tired, but I celebrated reaching Vermont. At the northern end of this state I would have a place to stay with my cousin, but that was still another 150 miles away.

JFRM-2017-07-9839.jpg
JFRM-2017-07-9840.jpg
JFRM-2017-07-9841.jpg
JFRM-2017-07-9844.jpg
JFRM-2017-07-9845.jpg
JFRM-2017-07-9846.jpg
JFRM-2017-07-9847.jpg
JFRM-2017-07-9848.jpg
JFRM-2017-07-9849-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9853.jpg
JFRM-2017-07-9855-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9859.jpg
JFRM-2017-07-9862.jpg
JFRM-2017-07-9863-Pano.jpg
JFRM-2017-07-9866.jpg
JFRM-2017-07-9867.jpg
JFRM-2017-07-9868.jpg
JFRM-2017-07-9869.jpg
JFRM-2017-07-9871.jpg
JFRM-2017-07-9872.jpg

Yö oli yllättävän kylmä. Laaksoon oli ennustettu noin 10°C alinta lämpötilaa, joten lähes tuhannessa metrissä oli varmasti muutaman asteen kylmempi. Tämä koetteli jo kesämakuupussini comfort-lämpötilaa, joten olin nukkumaanmennessä vetänyt lämpimät sukat jalkaan ja yöllä lisäsin vielä pitkät kalsarit. Nukuin ylipäänsä huonosti, koska lihaksia särki. En tiedä olivatko ne vain hapoilla vai vaikuttiko myös kylmyys asiaan.

Aamulla olin poikkeuksellisen tokkurainen ja aamutoimet etenivät vähän tahmeasti. Ajatus ei oikein kulkenut. Lähdin lopulta joskus ennen kymmentä jatkamaan nousua kohti Mount Greylockin huippua. Matkalla ohitin muutamia päivävaeltajia sekä lammen rannassa öljyväreillä maalaavan vanhemman miehen. Kehuin hänen teostaan kauniiksi ja hän sanoi sen olevan kauniin maiseman ansiota.

Lähestyessäni vuoren huippua alkoi jostain kuulua musiikkia. Marssimusiikkia. Ohitseni kulkenut alueen työntekijä sanoi minun tulleen hyvänä päivänä – pari vuotta remontin alla ollut muistomerkki oli juuri avattu tänään. Tullessani avoimelle huipulle, jonka laella on sodissa palvelleille Massachusettslaisille omistettu torni, seremoniat näyttivät juuri olleen loppumassa. Tornin ympärillä pyöri pukumiehiä ja veteraaneja uniformuissaan. Kaiuttimesta raikasi reipas militaarimusiikki ja liput liehuivat.

Pujottelin ihmisten välistä tornin luokse ja nousin ylätasanteelle katsomaan maisemia. Tosin tungosta oli sen verran, ettei näköalaa päässyt aivan rauhassa ihailemaan. Ja New Yorkin Bear Mountainin tavoin Mount Greylock tarjosi mukavammat näkymät ulkona olevalta tasanteelta kuin tornista. Tämä Massachusettsin korkein huippu oli myös ensimmäinen kunnon vuori AT:lla sitten eteläisen Virginian. Ja lisää sitä lajia on tulossa.

Menin huipun vieressä olevaan Bascom Lodgeen aikeissani syödä lounasta ja näin muutamia vaeltajia pihalla. Hyvästä säästä huolimatta päätin syödä sisällä, että saisin samalla ladata kännykän akun. Hintataso oli korkeanpuoleinen, mutta ravintolan hummus-avokado-munakoiso -ciabatta oli kyllä todella hyvää. Respan pienestä myymälästä sai postikortteja ja kysyin työntekijältä saisinko kortin lähetettyä täältä. Nainen kertoi, ettei heillä ollut ulosmenevää postia, mutta hän sanoi voivansa pudottaa korttini postilaatikkoon mennessään töistä kotiin.

Laskeutuminen Mount Greylockilta oli raskas. Maasto oli ajoittain kivikkoinen ja juurakkoinen. Vaikka pystyin kulkemaan hyvällä vauhdilla niin se ei poistanut sitä tosiasiaa, että jalkojani särki.

Tiesin, etten ennättäisi ennen pimeää seuraavalle shelterille. Vuorelta laskeuduttuani ohitin Williamstownin ja pohdin jäisinkö ylämäen alussa olevalle teltta-alueelle. Kun päivänvaloa kuitenkin vielä oli niin halusin jatkaa pidemmälle. Massachusettsissa telttailua on rajoitettu vain virallisille teltta-alueille kuten New Jerseyssä ja Connecticutissakin. Olen hieman joustanut tämä asian suhteen, mutta pyrin pääasiassa kunnioittamaan sääntöjä. Olin melko lähellä Vermontin osavaltion rajaa, joten päätin mennä sinne asti, jolloin voisin ihan luvan kanssa telttailla missä haluan.

Tahkottuani ylämäen kivikkoineen tulin illan hämärtyessä Massachusettsin ja Vermontin rajalle. Tästä eteenpäin AT olisi seuraavat 105 mailia yhtä Long Trailin kanssa. Tuo 273 mailin reitti on Yhdysvaltain vanhin pitkän matkan vaellusreitti ja ollut aikoinaan eräänlainen inspiraatio Appalachian Trailin luomiselle. Kävelin osavaltion rajalta vielä pienen matkan purolle saadakseni vettä ja löysin sen tuntumasta hyvän telttapaikan. Jalat olivat väsyneet, mutta iloitsin Vermontin saavuttamisesta. Tämän osavaltion pohjoispäässä minua nimittäin odottaisi yöpaikka serkkuni luona, mutta sinne olisi vielä 150 mailia.

Map

Total time: 10:41:00