26,98 km (16.8 miles) 1121.2 / 2189.8 miles Backpacker’s campsite, Boiling Springs, PA
I had decided to hike about 17 miles, to Boiling Springs. The weather forecast showed a 40 – 60% chance of thunderstorms in the afternoon. Even though it was overcast, the air was thick and still. Even the forest was strangely quiet. In the morning I only saw a squirrel and a chipmunk.
I did a small side trip to Hunter’s Run Road and had lunch at a small country store that also had a deli. I ate a wonderful (and large) chicken wrap and exceptionally good fries. I was straight up surprised at the great price-to-quality ratio at the small store.
For some reason hiking itself was quite boring today and I felt tired. The terrain wasn’t hard, but it also didn’t offer any interesting views. The only exception was in the evening just before Boiling Springs when I arrived at the edge of a cornfield. I walked along the edge of the field marveling at the stalks and golden wheat pushing out of the ground.
On the south side of Boiling Springs is a free campground with porta potties, and as the sun set I arrived there. I was very tired and it was getting dark, so I decided to go into the town tomorrow and eat my own food tonight. The campground is right next to railroad tracks, and as I set up for the evening I listened to the horns and loud clanking. I hope it calms down for the night.
Olin päättänyt vaeltaa noin 17 mailia, Boiling Springsiin asti. Sääennuste näytti vaihtelevasti 40-60% todennäköisyyksiä ukkoselle iltapäivästä. Vaikka oli pilvistä, sää oli jotenkin tunkkainen ja ilma seisoi. Metsäkin oli kumman hiljainen. Näin aamupäivällä vain oravan ja maaoravan.
Tein pienen sivulenkin Hunter’s Run Roadilla ja kävin lounaalla pienessä kyläkaupassa, jossa oli myös deli. Söin erinomaisen (ja kookkaan) kanawrapin sekä poikkeuksellisen hyvät ranskalaiset. Olin suoraan sanoen yllättynyt pikkukaupan ruuan hyvästä hinta-laatu -suhteesta.
Jostain syystä itse vaeltaminen oli tänään hieman tylsää ja tunsin itseni väsyneeksi. Maasto ei ollut vaikeaa, mutta se ei myöskään tarjonnut mitään kiinnostavia näköaloja. Ainoa poikkeus oli illalla hieman ennen Boiling Springsiä saapuminen maissipellon laitaan. Kävelin peltoja pitkin ihaillen maasta tunkevia maissin varsia ja kullanvärisiä viljoja.
Boiling Springsin eteläpuolella on ilmainen teltta-alue bajamajoineen ja auringon laskiessa saavuin sinne. Olin hyvin väsynyt ja hämäräkin oli jo tulossa, joten päätin mennä itse kylään vasta huomenna ja syödä illalliseksi omia ruokiani. Aivan teltta-alueen vierestä menee junarata ja iltatoimia tehdessä kuuntelin pillien huutoa ja äänekästä kolinaa. Toivottavasti liikenne rauhoittuu yön ajaksi.
15,31 km (9.5 miles) 1104.7 / 2189.8 miles Unnamed campsite, PA
Pamela conjures a hearty breakfast for me and supplemented it by packing good food for the drive back to the AT. During the couple of hours we chatted about the differences in school systems in our respective countries, and about good pedagogy in general. While there are occasional opportunities for deep and educated conversations on the AT, most meetings are so short there isn’t a good opportunity to enjoy an actual discussion.
So I returned to Dead Woman’s Hollow Road and the AT’s midpoint for this year. As I started forward from there the feeling was inexplicably different in some way. The distance to go felt tangibly to be getting shorter. Hiking wasn’t completely without its challenges. Even though the path wasn’t especially rocky, for some reason I was stumbling a lot. I don’t know if it was the new, unbroken shoes, or the exceptionally rested and thus relaxed muscles.
In the afternoon I arrived at Pine Grove Furnace State Park. There is small store there that keeps up an AT tradition – the Half Gallon Challenge. The idea is that to celebrate reaching the half point, one should eat a half a gallon of ice cream. Those who succeed get a small souvenir wooden “spoon” (the kind in little single serve ice cream cups), which is printed with “Member of The Half Gallon Club”. My stomach doesn’t tolerate lactose all that well, so I had thought I would not participate in this challenge. On the other hand I like strange AT traditions, and when I arrived at the store I decided to go for it.
There were a few hikers who had already eaten their ice cream – mainly lying in the grass groaning in a bit of agony. Some kept going by eating a burger or fries. Many said that at some point you hit a wall and then you just have to keep eating without thinking too much about it.
The ice cream used to be sold in half gallon packages, but the containers have become smaller, so now for the challenge one must first eat a pint-and-a-half container, and supplement it with an additional pint. For the bigger portion I took Chocolate Chip Cookie Dough, and for the smaller raspberry. I ate at a relaxed pace, enjoying. At about 1.5 liters I no longer really enjoyed it, but I wasn’t suffering either. In about an hour I made all the ice cream disappear and earned the half gallon wooden spoon.
After lying down for a bit after this feat I threw my pack back on and continued on. I burped my way out of Pine Grove Furnace State Park and a slight uphill. Right by the store was another interesting landmark, the Appalachian Trail museum. The small museum’s collection includes, among others, some gear from my inspiration, Emma “Grandma” Gatewood.
I had originally planned a bit of a longer day, but the museum visit and the ice cream challenge took their time, so I hiked just a few miles further from the store. On the other hand this gave me the opportunity to spend the night tomorrow at Boiling Springs along the way, and utilize the services in the town beyond just lunch. And I found a beautiful spot for my tent.
For the first time on my AT I didn’t feel like eating anything that night. I was still completely full from the ice cream. As dusk settled I lied in my tent watching my food sack as it slowly swayed on its string hanging on a branch. For some reason the sight make me think of Billie Holiday’s chilling interpretation of the song Strange Fruit.
“Southern trees bear a strange fruit, Blood on the leaves and blood at the root, Black bodies swinging in the southern breeze, Strange fruit hanging from the poplar trees.” -Billie Holiday (Strange Fruit, 1939)
Pamela taikoi eteeni tuhdin aamiaisen ja täydensi sitä tekemällä hyvät eväät ajomatkalle kohti AT:a. Parin tunnin aikana keskustelimme koulutusjärjestelmien eroista kotimaissamme sekä ylipäänsä hyvästä pedagogiikasta. Vaikka AT:llakin tulee joskus käytyä syvällisiä tai sivistyneitä keskusteluja, usein kohtaamiset muiden kanssa ovat sen verran lyhyitä, ettei kunnollisesta keskustelusta pääse nauttimaan.
Palasin siis Dead Woman’s Hollow Roadille ja AT:n tämän vuoden puoliväliin. Lähtiessäni siitä eteenpäin oli tunne jollain selittämättömällä tavalla erilainen. Kuljettavana oleva matka tuntui konkreettisemmin lyhenevän. Aivan ongelmitta vaellus ei edennyt. Vaikka polku ei ollut erityisen kivinen, jostain syystä kompastelin todella paljon. En tiedä vaikuttivatko asiaan uudet, sisäänajamattomat, kengät tai poikkeuksellisen levänneet ja siten rennot lihakset.
Iltapäivällä saavuin Pine Grove Furnace State Parkiin. Siellä oleva pieni kauppa pitää yllä yhtä AT:n perinteistä – Half Gallon Challengea. Tarkoituksena on siis puolivälin saavuttamisen kunniaksi syödä kerralla puoli gallonaa eli lähes kaksi litraa jäätelöä. Onnistuessaan palkinnoksi saa pienen puisen lusikan (sellaisen, jonka saa kaupasta ostaessaan purkkijäätelön), johon on painettu teksti Member of Half Gallon Club. Mahani ei kestä hirveän hyvin laktoosia, joten olin ajatellut että en ehkä ottaisi osaa haasteeseen. Kuitenkin toisaalta pidän AT:n kummallisista traditioista ja tullessani kaupan pihaan päätin yrittää haastetta.
Paikalla oli muutama jäätelönsä jo syönyt – lähinnä makaamassa vaivalloisesti huokailemassa pitkin nurmikkoa. Osa kyllä jatkoi vielä syömällä hampurilaisen tai ranskalaiset. Moni sanoi, että jossain vaiheessa tulee seinä vastaan ja sitten pitää vain syödä ajattelematta liikaa.
Jäätelöä myytiin aiemmin puolen gallonan paketeissa, mutta pakkauskoon muututtua hieman pienemmäksi pitää haasteessa syödä ensin noin 1,5 litran purkki ja täydentää sitä vielä noin puolen litran irtojäätelökupilla. Isomman satsin otin Chocolate Chip Cookie Dough -jäätelöä ja pienemmän vadelmajäätelöä. Söin hyvin rauhalliseen tahtiin, nautiskellen. Noin 1,5 litran kohdalla en enää varsinaisesti nauttinut, mutta en kärsinytkään. Suunnilleen tunnin aikana sain kaiken jäätelön katoamaan ja ansaitsin puolen gallonan klubin puulusikan.
Maattuani hetken suorituksen jälkeen oli aika heittää reppu selkään ja jatkaa matkaa. Röyhtäillen tallustin ulos Pine Grove Furnace State Parkista ja loivaan ylämäkeen. Aivan kaupan vieressä on myös toinen kiinnostava kohde, Appalachian Trail -museo. Pienen museon kokoelmissa on mm. oman vaellukseni inspiraationa toimineen Emma “Grandma” Gatewoodin varusteita.
Olin alunperin ajatellut ehkä hieman pidempää päivää, mutta museokäynti ja jäätelöhaaste ottivat aikansa, joten vaelsin vain muutaman mailin kaupalta eteenpäin. Toisaalta tämä tarjoaisi mahdollisuuden yöpyä huomenna reitin varrella olevassa Boiling Springsissä ja hyödyntää kylän palveluja enemmän kuin vain lounaan verran. Lisäksi löysin varsin kauniin telttapaikan.
Ensimmäisen kerran ikinä AT:lla illalla ei tehnyt mieli syödä yhtään mitään. Olin vieläkin täysi jäätelöstä. Makoilin hämärän tullessa teltassani katsellen puunoksasta roikkuvaa, hiljaa tuulessa keinahtelevaa ruokasäkin narua. Jostain syystä tämä näky sai mielessäni soimaan Billie Holidayn hyytävän tulkinnan kappaleesta Strange Fruit.
“Southern trees bear a strange fruit, Blood on the leaves and blood at the root, Black bodies swinging in the southern breeze, Strange fruit hanging from the poplar trees.” -Billie Holiday (Strange Fruit, 1939)
24,39 km (15.2 miles) 1094.9 / 2189.8 miles Columbia, MD
I woke up at six, but it wouldn’t have happened without an alarm clock. I try to avoid using an alarm clock on the AT as much as I can, but today had a specific schedule and I suspected I wouldn’t wake up on time otherwise. In the last few days I’ve hiked quite late into the evening, because it’s cooler and thus nicer to hike. That – and also this 17th straight day without rest – seems to manifest in that it’s hard to get up and going in the morning.
Now I did my morning chores determinedly, and started to push through the miles. After crossing a rocky section first thing in the morning the path became easier and I got into a good pace. The day warmed up quickly. The sweat didn’t flow, but formed in an even sheen over me in the humid morning.
After taking a break at Quarry Gap Shelter I continued on in the mid-day heat, when a fawn appeared behind a bend. The little Bambi was digging for food in the ground, looked at me, bounded a bit further on the path, and continued what he was doing. I got quite close before the animal decided that it would be safer to escape into the mountain laurel shrubbery.
My goal was to get to Dead Woman’s Hollow Road before six. I had arranged to meet my relative, Pamela, who was going to pick me up there. At this poetically named road is this year’s AT mid-point, and I wanted to reach it before I went off to spend rest days with my family. I puffed with excitement as I saw the halfway marker when I arrived at the road. I had hiked 1094.9 miles, and from this point forward there would be less left than what I had already hiked. I felt like shouting for joy. And I did. Reaching the halfway point made me feel like I was starting my trip home in a way.
My timing was fantastic, because about ten minutes later Pamela drove up in her car. Having gotten advice from her AT and PCT through hiker daughter she was prepared with water for washing, towels, and of course cold drinks and snacks. I was boundlessly happy having reached the midpoint, gotten something to eat, and getting to finally have two hard earned rest days. I haven’t stayed in a home environment since I left Georgia, so this visit with my relatives was welcome variety to my current tent life.
Heräsin kuudelta, mutta se ei olisi tapahtunut ilman herätyskelloa. Pyrin välttämään herätyskellon käyttöä AT:lla mahdollisimman paljon, mutta tälle päivälle oli aikataulu ja epäilin, etten muuten heräisi ajoissa. Olen lähipäivinä vaeltanut usein aika myöhään, koska illalla on viileämpää ja siten mukavampaa vaeltaa. Se – ja toisaalta myös nyt jo 17. päivä putkeen ilman lepoa – tuntuu näkyvän aamulla vaikeutena herätä ja päästä liikkeelle.
Nyt tein kuitenkin aamutoimet määrätietoisesti ja lähdin puskemaan maileja. Ylitettyäni heti päivän alkuun kivikkoisen alueen muuttui polku helpommaksi ja sain taas hyvän vauhdin päälle. Päivä lämpeni nopeasti. Hiki ei virrannut vaan muodostui tasaiseksi pinnaksi päälleni kosteassa aamupäivässä.
Pidettyäni taukoa Quarry Gap Shelterillä lähdin jatkamaan matkaa keskipäivän paahteessa, kun erään mutkan takaa ilmestyi näkyviin peuran vasa. Maasta syötävää tonkiva Bambi katseli minua, loikki hieman kauemmas polulla ja jatkoi touhuaan. Pääsin melko lähelle, kunnes eläin päätti, että olisi turvallisempi paeta leveälehtikalmiapusikkoon.
Tavoitteenani oli ehtiä ennen kuutta Dead Woman’s Hollow Roadille. Olin sopinut tapaavani siellä sukulaiseni, Pamelan, joka oli tulossa hakemaan minua. Runollisesti nimetyllä tiellä on tänä vuonna AT:n keskikohta ja halusin saavuttaa sen ennen kuin lähdin pitämään lepopäivää sukulaisilleni. Puhkuin innosta nähdessäni puolivälin kyltin saapuessani tielle. Olin vaeltanut 1094,9 mailia ja tästä eteenpäin matkaa olisi vähemmän jäljellä kuin mitä olin jo kulkenut. Teki mieli huutaa riemusta. Ja huusinkin. Puolivälin saavuttaminen sai minut tuntemaan, että olen nyt tavallaan aloittamassa kotimatkan.
Ajoitukseni oli erinomainen, sillä noin kymmenen minuutin kuluttua kaartoi Pamela autollaan paikalle. AT:n ja PCT:n läpivaeltaneelta tyttäreltään hyviä neuvoja saaneena oli hän varautunut ottamalla mukaan pesuvettä ja pyyhkeitä sekä tietenkin kylmää juomista ja välipalaa. Olin rajattoman onnellinen saavutettuani puolivälin, saatuani evästä ja päästessäni vihdoin viettämään kahta hyvin ansaittua lepopäivää. En ole yöpynyt kodinomaisissa olosuhteissa lähdettyäni Georgiasta, joten tämä vierailu sukulaisillani Marylandissa on todella tervetullutta vaihtelua nykyiseen teltta-arkeen.
22,33 km (13.9 miles) 1079.5 / 2189.8 miles Rocky Mountain Shelters, PA
I got up taking my time because I knew today didn’t need to be like yesterday. In order to make it to the AT’s midpoint Monday evening I would have to do two 14-15 mile days.
The morning was hot, unbearably hot. 85°F plus, and the humidity brought the sweat to my skin in an instant. I took a lunch break during the afternoon’s hottest period at Tumbling Run Shelter and topped off my water supply. Ahead would be an uphill climb which wasn’t very long or steep, but I knew ascending in this weather would require lots to drink.
I had planned to spend the night at Rocky Mountain Shelter on the other side of the hill, and had calculated my water based on that. At some point on the way I looked at my guidebook closer and was not so pleasantly surprised to see it said the water to be a half a mile away from the shelter. An extra mile for water. I started to ponder if my water would last if I went a little bit beyond the shelter, and get to the next water spot the following morning. This seemed like a possibility, but not such a great idea, because in the heat it’s really miserable to hike while conserving water. I still thought about possibly bypassing the shelter.
Later I thought I should also check the Guthook’s app for information about water sources, because sometimes the guidebook and the app give differing information, and neither has all the water sources. Turned out that the shelter is 0.2 miles from the AT, and the water was 0.2 miles from the shelter. From the guidebook I had gotten the impression that the shelter was 0.2 miles off the trail and the water 0.5 miles further. This new information sounded much better, so I decided to stay with my original plan and go to Rocky Mountain Shelter.
To my surprise the two shelters were both empty, and there was no one in the tent spaces. Maybe everyone else had made the same interpretation about the water as I had and decided to pass the shelter.
The morning would have an early wake up and a bit over 15 miles to the AT’s midpoint. From there my relatives will come pick me up and take me to their place for two well deserved rest days. And I am not going to look for anything to drink anywhere further than the refrigerator.
Heräilin kaikessa rauhassa, koska tiesin ettei tänään olisi tarvetta tehdä eilisen kaltaista pitkää päivää. Saavuttaakseni AT:n puolivälin maanantai-iltana olisi nyt edessä kaksi 14-15 mailin päivää.
Aamu oli kuuma, sietämättömän kuuma. Lämmintä oli yli 30 astetta ja kosteus sai hien pintaan hetkessä. Pidin lounastauon Tumbling Run Shelterillä iltapäivän kuumimmalla hetkellä ja täydensin vesivarastojani. Edessä olisi ylämäki, joka ei ollut hirveän pitkä tai jyrkkä, mutta tiesin sen nousemisen vaativan tällä kelillä paljon juotavaa.
Ajattelin yöpyä mäen toisen puolen rinteessä olevalla Rocky Mountain Shelterillä ja olin laskenut vesimääräni sen mukaisesti. Jossain matkan varrella katsoin tarkemmin opaskirjaa ja ei niin iloiseksi yllätykseksi siellä mainittiin veden olevan puolen mailin päässä shelteriltä. Ylimääräinen maili vettä varten. Aloin pohtia riittäisikö veteni, jos jatkaisinkin matkaa hieman shelterin ohi ja pääsisin huomenna aamupäivällä seuraavalle vedelle. Tämä tuntui ehkä mahdolliselta, mutta ei hirveän hyvältä ajatukselta, koska kuumassa säässä on todella kurjaa vaeltaa vettä säästellen. Ajattelin kuitenkin mahdollisesti shelterin ohittamista.
Myöhemmin tuli mieleeni tarkistaa myös Guthook’s -sovelluksen tiedot vesilähteistä, koska joskus opaskirja ja sovellus antavat toisistaan poikkeavaa tietoa sekä kaikki vesipaikat eivät ole molemmissa. Selvisikin, että shelter on 0,2 mailin päässä AT:lta ja vesi siitä 0,2 mailin päässä. Opaskirjasta olin saanut käsityksen, että shelter on 0,2 mailin päässä ja vesi siitä vielä 0,5 mailia lisää. Tämä alkoi kuulostaa jo huomattavasti paremmalta, joten päätin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja mennä Rocky Mountain Shelterille.
Yllätyksekseni kaksi shelteriä olivat molemmat tyhjiä eikä telttapaikoillakaan ollut ketään. Ehkä muutkin olivat tehneet kanssani saman tulkinnan veden etäisyydestä ja päättäneet ohittaa shelterin.
Aamulla on edessä aikainen herätys ja reilun 15 mailin vaellus AT:n puoliväliin. Sieltä pääsen sukulaisteni kyydissä heille viettämään kahta hyvin ansaittua lepopäivää. Enkä aio etsiä juotavaa mistään jääkaappia kauempaa.
28,20 km (17.5 miles) 1065.2 / 2189.8 miles Falls Creek campsite, PA
Long days always come out of nowhere. If one forces miles, he only gets his body sore and mind anxious. The recipe for easy miles seems to be slow mornings and easy goals.
I had planned to hike only 13 miles, so I slept late and did my morning preparations very lazily. My intention was to spend the next rest day with relatives in Maryland and had planned with them for a Monday pickup off the AT. I had wondered the night before whether I would reach the midway of the AT by then, but that goal seemed too hard. It would require 48 miles in three days, and Maryland’s restrictions on camping would not allow for equal division of miles to days. As I set off to hike about half past eleven that thought of reaching the midpoint was still simmering somewhere in the back of my mind. It would require 19 miles today. Would that be realistic?
Usually my speed at best is about 3 km/h. In Maryland’s level terrain I’ve easily been doing up to 4 km/h and this propelled me in the late afternoon. I started to seriously consider that I would try for the campground 19 miles away instead of the shelter 13 miles away.
As I flew along the trail at a steady clip I stared at my feet as my brain registered what it saw: stick, root, stick, stick, NOT A STICK. I stopped a step away from a rattlesnake on the trail. I was surprised that it had not warned of its presence, but soon I heard the familiar rattle of its tail, and the snake slowly slithered off the path.
The day was hot and I daydreamed of trail magic and cold drinks. Sometimes the AT offers just what you need the most and I crossed a road I saw a car pull over on the shoulder. A young lady looked at me out the window, and called “Would you like some cold soda or a snack?” In the car was a mom and a daughter who were on their way home from their own hiking trip. They had seen me on the side of the road and decided to over me their leftovers. I was boundlessly happy for the cold cola and fresh grapes. The women offered to take my trash, too. We chatted a bit and I learned that the son of the family was a through hiker named Walkman. He is off the trail at the moment due to high school graduation, and is pondering if he will be able to continue.
I was significantly refreshed and continued trekking forward. Around five I passed my original destination, Raven Rock Shelter, and it actually turned out to be a good decision to skip it. During the evening two groups of ten plus hikers and several smaller ones passed me on their way there. The place was probably stuffed with hikers by night fall.
As I descended from High Rock my speed was significantly reduced. The hill was steep and all rocks. Even some of the larger rocks were loose, and balancing on top of them was somewhat challenging. As I got to more level ground the situation didn’t improve much, because I was still wading among the rocks, where keeping ones direction is difficult. There isn’t an actual trail, and the markers on the trees were sparse and faded.
I finally got to an actual trail again, and arrived at Pen Mar Country Park around sunset, which offered a beautiful view into the valley, and just in the direction of the sunset. There wasn’t much further to go, so I knew I would make it before dark.
Just before the campground I reached another important waypoint: The Mason-Dixon line. This line along the Maryland-Pennsylvania border is the old division between the North and the South. So as I moved in to Pennsylvania, I also moved from the Deep South into the North. No more grits and biscuits, but maybe some new flavors.
As the dusk settled I arrived at the campground near a small stream. Almost 19 miles even with a late start! I was suddenly hot so I stripped down to my boxers and thought I might take a swim while getting water. When I arrived at the edge of the water though it didn’t appear as appealing anymore, because despite the current the river smelled a little stale. I still decided to wade a bit though. As I squatted there with my water bottle, a little crayfish crawled out from under a rock, waving its claws at me. At that point I abandoned all plans of swimming for good, because there are places where gentlemen do not wish to have crayfish snip with their claws.
It was dark by the time I was in my tent eating dinner and chuckled over my achievement that day. Today’s miles would make it possible to reach the AT midpoint before meeting up with my relatives for a rest day after all.
Pitkät päivät tulevat aina ihan puskista. Jos yrittää väkisin puskea maileja, saa vain kroppansa kipeäksi ja mielensä ahdistuneeksi. Resepti helppohin maileihin tuntuu olevan hitaat aamut ja kevyet tavoitteet.
Olin suunnitellut vaeltavani vain 13 mailia, joten nukuin pitkään ja tein aamutoimia hyvin laiskasti. Minulla on tarkoitus viettää seuraava lepopäivä sukulaisillani Marylandissa ja olin sopinut, että he tulevat hakemaan minut AT:lta maanantaina. Olin edellisenä iltana pohtinut, että ehtisinkö tuohon mennessä saavuttaa AT:n puolivälin, mutta tavoite tuntui liian kovalta. Se vaatisi 48 mailia kolmessa päivässä ja Marylandin telttailurajoitukset eivät mahdollistaisi matkan jakamista tasaisesti. Lähtiessäni vaeltamaan puolen yhdentoista aikoihin tuo ajatus puolivälin saavuttamisesta kuitenkin pyöri jossain mielen perukoilla. Se vaatisi lähes 19 mailia tänään. Olisiko se realistista?
Yleensä vauhtini on parhaimmillaan noin 3 km/h. Marylandin tasaisessa maastossa olen kuitenkin mennyt helposti jopa 4 km/h ja tämä vauhti siivitti minua myöhäisessä aamupäivässä. Aloin miettiä vakavissani, että voisin yrittää 13 mailin päässä olevan shelterin sijaan 19 mailin päässä olevalle teltta-alueelle.
Kiitäessäni reipasta vauhtia tuijotin jalkoihini aivojen rekisteröidessä näkemäänsä: keppi, juuri, keppi, keppi, EI KEPPI. Pysähdyin kesken askeleen polulla makaavan kalkkarokäärmeen kohdalla. Olin yllättynyt, ettei se ollut varoittanut itsestään, mutta hetken kuluttua alkoikin kuulua kalistimen tuttu rahina ja kalkkaro mateli hitaasti pois polulta.
Päivä oli kuuma ja unelmoin mielessäni trail magicista ja kylmästä juomisesta. Joskus AT tarjoaa juuri sitä mitä eniten tarvitsee ja ylittäessäni erästä tietä näin ohiajavan auton pysähtyvän pientareelle. Ikkunasta minua katsoi nuori nainen, joka huikkasi: ”Haluatko kylmää limpparia tai välipalaa?” Autossa oli äiti ja tytär, jotka olivat kotimatkalla omalta vaellusreissultaan. He olivat nähneet minut tien laidassa ja päättivät tarjota ylijäämäeväitään. Olin rajattoman onnellinen kylmästä colasta ja tuoreista viinirypäleistä. Naiset lupasivat ottaa myös roskani. Juttelimme tovin ja sain tietää, että perheen poika oli läpivaeltaja nimeltä Walkman. Hän oli tosin nyt pois AT:lta high schoolin valmistujaisten takia ja pohti aikoisiko palata jatkamaan vaellusta.
Huomattavasti virkistyneenä jatkoin tarpomista eteenpäin. Ohitin viiden aikoihin alkuperäisen kohteeni, Raven Rock Shelterin, ja itseasiassa osoittautui hyväksi päätökseksi olla menemättä sinne. Näin nimittäin illan kuluessa kaksi yli kymmenhenkistä ryhmää ja useita pienempiä porukoita suuntaamassa sinne. Paikka varmasti pullisteli vaeltajia iltaan mennessä.
Laskeutuessani High Rockilta vauhti kuitenkin hidastui merkittävästi. Rinne oli jyrkkä ja pelkkää kivikkoa. Monet isoistakin kivistä oli irtonaisia ja niiden päällä tasapainottelu oli jokseenkin haastavaa. Päästessäni tasaisempaan maastoon ei tilanne juuri helpottunut, koska kahlasin yhä kivikossa, jossa suunnistaminen oli hankalaa. Mitään polkua ei oikeastaan ollut ja puissa olevat merkit olivat harvassa sekä haalistuneita.
Lopulta pääsin kuitenkin taas kunnolliselle polulle ja saavuin auringonlaskun aikaan Pen Mar Country Parkiin, josta tarjoutui kaunis näköala laaksoon ja juuri auringonlaskun suuntaan. Matkaa ei ollut enää pitkälti, joten tiesin pääseväni perille ennen pimeää.
Juuri ennen teltta-aluetta saavutin taas yhden tärkeän etapin: Mason-Dixon -linjan. Tämä Marylandin ja Pennsylvanian osavaltioiden rajalla oleva linja on vanha etelävaltioiden ja pohjoisen välinen raja. Samalla kuin siirryin Pennsylvaniaan siirryin siis myös syvästä etelästä pohjoiseen. Ei enää gritsiä ja biscuiteja vaan ehkä jotain uusia makuja.
Hämärän laskeutuessa saavuin viimein pienen virran vieressä olevalle teltta-alueelle. Lähes 19 mailia myöhäisestä startista huolimatta! Minulla oli yhä valtavan kuuma, joten riisuin kaikki vaatteet boksereita lukuunottamatta ja mennessäni hakemaan vettä suunnittelin pulahtavani uimaan virtaan. Veden ääreen tullessani se ei kuitenkaan vaikuttanut enää houkuttelevalta idealta, koska virtauksesta huolimatta joki tuoksahti jotenkin ummehtuneelle. Päätin silti kahlata hieman vedessä. Kyykkiessäni siinä vesipulloni kanssa kömpi jostain kiven kolosta esiin rapu, joka hivuttautui kohti minua saksiaan heilutellen. Siinä vaiheessa hylkäsin uimisajatuksen lopullisesti, koska on paikkoja, jonne herrasmiehet eivät soisi rapujen saksiaan iskevän.
Pimeän jo tultua söin teltassani kaksi illallista ja myhäilin tyytyväisenä päivän saavutukselle. Tämän päivän mailit mahdollistaisivat sittenkin AT:n puoliväliin pääsemisen ennen lepopäivää sukulaisillani.
