Tag: Maine USA

20,11 km (12.5 miles)
1947.4 / 2189.8 miles
Unnamed Gap, ME

My standards for budget hostels are not very high, but if sleeping indoors feels more chilly than in my tent it can upset a bit. I was too tired to get up in the middle of the night to get my sleeping bag or an extra blanket, and thus ended up shivering.

In the morning I walked to the General Store and was pleased to get a French toast and fried eggs for breakfast. After that I had to finish my packing. I bought some items from the Pine Ellis Lodge’s resupply store and got about everything that I needed for the next leg of my hike.

Around 9 am me and 77 got a ride back to the trail and started to hike together. I picked his brain about the PCT and we went on chatting. Hiking with 77 was a good choice, because he kept on a good pace and the time flew while we were talking. The first five miles to Wyman Mountain went unnoticed. I started to feel better, physically and mentally, when my hiking was finally improving.

We stopped at the Hall Mountain lean-to (many of the shelters in Maine are called lean-to instead of shelter, although it usually is just the same thing). 77 stayed to eat some lunch and I continued alone downhill, because I needed to get to the next water. At Sawyer Brook I got the water that I needed and sat down for lunch. A moment later 77 passed me and told that he was heading to the South Arm Road tent site.

When I was done eating it was my turn to start climbing the tedious uphill to Moody Mountain. The slope was steep and slow to hike, even though the trail itself was in rather good condition. Downhill then again happened considerably faster and as I arrived to the South Arm Road I saw 77 at his tent. I told him that I was planning to do at least a part of the next uphill, because it was only 5 pm and I had three hours of light. “When the miles are coming, I must take them.”

I stopped to take some water from the Black Brook that is between the tent site and the road, and met Avalanche who I have been running into every once in a while since Duncannon. He was also spending the night at the tent site.

I kept on going uphill as I had planned. I had one tent spot in mind that was on the other side of the Old Blue Mountain that was standing in front of me. But I was not very convinced that I could get that far. The beginning of the climb was once again steep, but I took short breaks more often and it made hiking more smooth. Then the terrain got a bit more flat – only to change again more steep when I was getting closer to the summit. I kept on climbing the intermittently rocky slope as the sun was setting and reached the summit just when the sky turned into a ravishing red. Somewhere far away I could see a line of windmills and the lights blinking on top of them.

It was time to take out my head torch and head downhill. I was reckoning that I might actually reach the tent spot that I had in mind, but I decided to take the first thing that I would find. I could see my breath as the evening was getting colder and hiking felt still pretty good.

At the end of the almost 15 mile day I arrived to Unnamed Gap and found that tent spot mentioned in the Guthook app. There were some fallen trees that made the space a bit tight, but I was able to squeeze my tent in anyway. It felt really good to have finally done a decent mileage. Even though I had ascended nearly 1800 m (5900 ft) and descended far more than 1000 m (3300 ft), the terrain had felt easier than on the days before. Maybe I was slowly getting past the difficult and time consuming parts of the southern Maine.

Day 180: Old Blue Mountain

7 photos

• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 

• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 

Vaatimustasoni edullisille hostelleille ei ole kovin korkea, mutta jos sisällä tulee kylmempi kuin teltassa nukkuessani niin se harmittaa hieman. En jaksanut nousta yöllä hakemaan makuupussia tai lisäpeittoa, joten nukuin sitten vähän viileässä.

Kävelin aamiaiselle General Storeen ja söin hyvillä mielin köyhät ritarit ja paistetut munat. Sen jälkeen oli viimeisteltävä pakkausurakka hostellilla. Täydensin ruokaostoksia Pine Ellis Lodgen myyntitarjonnasta saaden kokoon jotakuinkin kaiken tarpeellisen.

Saatuamme kyydin AT:lle yhdeksän aikaan lähdimme vaeltamaan yhdessä 77:n kanssa. Kyselin lisää hänen kokemuksistaan PCT:stä ja juttelimme muutenkin niitä näitä. 77:n kanssa vaeltaminen oli hyvä valinta, koska hän piti yllä juuri sopivaa vauhtia ja keskustellessa aikakin kului rattoisammin. Ensimmäiset viisi mailia Wyman Mountainille meni aivan huomaamatta. Aloin tuntea oloni henkisesti ja fyysisesti paremmaksi, kun vaeltaminen alkoi pitkästä aika sujua helposti.

Pysähdyimme Hall Mountain -laavulla (monet Mainen sheltereistä ovat nimeltään lean-to, laavu, shelterin sijaan, vaikka kyse on usein aivan samasta asiasta). 77:n jäädessä syömään eväitä jatkoin matkaa yksin alamäkeen, koska halusin päästä seuraavalle vedelle. Sawyer Brookille tullessani sain kaipaamani veden ja istuin syömään. Hetken kuluttua 77 kulki ohi ja kertoi tähtäävänsä South Arm Roadin teltta-alueelle.

Syötyäni lähdin itsekin nousemaan tuskastuttavaa ylämäkeä Moody Mountainille. Rinne oli hyvin jyrkkä ja kulku hidasta, vaikka polku itsessään oli aika hyvässä kunnossa. Alas vuorelta pääsinkin huomattavasti nopeammin ja tullessani South Arm Roadille näin 77:n telttansa luona. Kerroin aikovani jatkaa vielä ainakin osan edessä olevasta ylämäestä, koska kello oli vasta viisi ja valoisaa noin kolme tuntia jäljellä. “Kun maileja tulee niin ne on otettava.”

Pysähdyin telttapaikan ja tien välissä olevalle Black Brookille ottamaan vettä ja tapasin samalla Avalanchen, jonka kanssa olen ajoittain osunut samoihin paikkoihin Duncannonista lähtien. Hänkin oli jäämässä yöksi teltta-alueelle.

Minä jatkoin suunnitelmani mukaisesti ylämäkeen. Mielessä oli yksi tiedossa oleva telttapaikka edessä seisovan Old Blue Mountainin toisella puolella, mutta en ollut varma pääsisinkö sinne asti. Alkunousu oli taas kerran jyrkkää, mutta pidin lyhyitä taukoja välillä ja se helpotti urakan rytmittämistä. Sitten maasto tasoittui hieman muuttuakseen taas jyrkemmäksi tultaessa kohti huippua. Kiipesin paikoin kallioista rinnettä auringon laskiessa ja tulin huipulle juuri taivaanrannan muuttuessa sykähdyttävän punaiseksi. Kaukana näkyi rivi tuulivoimaloita ja niiden laella vilkkuvat valot.

Oli aika ottaa otsalamppu käyttöön ja suunnata alamäkeen. Arvelin ehkä sittenkin pääseväni suunnittelemalleni telttapaikalle, mutta päätin tarttua joka tapauksessa ensimmäiseen vastaan tulevaan vaihtoehtoon. Hengitys höyrysi viilenevässä illassa ja vaeltaminen tuntui yhä varsin hyvältä.

Lähes 15 mailin päivän päätteeksi saavuin Unnamed Gapiin, josta löysin tuon Guthook-sovelluksessa mainitun telttapaikan. Kaatuneet puut olivat tehneet siitä hieman ahtaan, mutta sain silti soviteltua telttani puiden väliin. Tuntui todella hyvältä saada pitkästä aikaa kunnon päivämatka tehtyä. Vaikka nousua oli lähes 1800 korkeusmetriä ja laskuakin pitkälti yli 1000 m, maasto oli tuntunut aiempia päiviä helpommalta. Ehkä eteläisen Mainen hankalat ja hitaasti edettävät paikat alkavat pikkuhiljaa olla ohi.

11,24 km (7 miles)
1932.9 / 2189.8 miles
Pine Ellis Lodging, Andover, ME

The sunny morning started with a climb to the first Baldpate summit. Despite the hard surface, the rocky slab that was exposed underneath the moss was easy to hike. The light penetrated through the dense spruce forest forming spots here and there. I enjoyed hiking in the resin scented woods.

From the Baldpate West Peak opened a view over the scrubby pines to the East Peak. The clouds that were drifting down in the valley made the view exceptionally beautiful. I continued towards the saddle between the two summits and was basking in the sun on the open rocky surface. After the heavy terrain of past few days the hiking felt now considerably easier and I was on a happy mood.

My new friend, 77, passed me in the saddle and I followed him to the Baldpate East Peak. The uphill was smooth rock slab that would have been very difficult to climb when wet. Luckily the weather was beautiful and the ascend was easy even though the hill was steep.

When I was close to the summit I noticed that behind be opened up a stunning view. I stopped to take some photos and it was good that I did, for the view wasn’t unobstructed from the actual summit. At the summit there was 77, who was having a break and talking to a day hiker family and I joined the conversation.

As me and 77 started to descend we agreed to meet at the next summit that was the last before the town. We both were heading to the same hostel in Andover and from that summit we could call for a shared shuttle ride. 77 was hiking the downhill a bit faster and was waiting for me at the next summit. We called to the hostel to inform our schedule and continued downhill.

77 reached the road before me and was lifting his backpack to the car when I arrived. I loaded my things in and to the Andover we went. We both got bunks from the bunkhouse that was built between the garage and the house. After I was once again reborn in the warm shower, I put the loaner clothes on the threw mine to the laundry. To my surprise I met my friend Mother Nature at the hostel. She told that AT-AT Walker had just left a while ago and I was sorry that I didn’t have a chance to see her. AT-AT Walker is a section hiker and her project for this year was now done. That meant that I might never see her again.

Andover is a village not larger than few blocks, but it has two grocery stores that have decent selection of hiker foods. Andover General Store has also a surprisingly good deli and I had my dinner there with 77. As I was wobbling with the full stomach back to the hostel I was reminded that US is not the country of street lights. I didn’t have my head torch with me, but with the light of my cell phone I found my way back.

Day 179: Andover

13 photos

• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 

• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 

Aurinkoinen aamu alkoi nousulla kohti ensimmäistä Baldpate-vuoren huippua. Sammaleen alta paljastunut kalliorinne oli kovasta alustasta huolimatta helppoa nousta. Tiheän kuusikon välistä siivilöityi valolaikkuja ja pihkantuoksuisessa metsässä tuntui hyvältä kulkea.

Baldpaten länsihuipulta alkoi avautua kitukasvuisten mäntyjen yli näkymä itähuipulle. Alempana laaksossa kelluvat pilvet tekivät maiseman poikkeuksellisen kauniiksi. Jatkoin kohti huippujen välissä olevaa satulaa ja nautin avoimella kalliolla lämmittävästä auringosta. Lähipäivien rankan maaston jälkeen vaeltaminen tuntui nyt huomattavasti kevyemmältä ja mielialanikin oli iloinen.

Uusi ystäväni 77 ohitti minut satulassa ja jatkoin hänen perässään nousua Baldpaten itähuipulle. Rinne oli avointa sileää kalliota, joka olisi ollut todella vaikeaa nousta märkänä. Onneksi sää oli kuitenkin kaunis, joten eteneminen oli helppoa mäen jyrkkyydestä huolimatta.

Tullessani lähelle huippua oli taakseni avautunut upea maisema. Pysähdyin kuvaamaan näköalaa ja onneksi teinkin niin, koska varsinaiselta huipulta maisema ei näkynyt yhtä hyvin. Huipulla minua odotti 77, joka oli pysähtynyt tauolle ja juttelemaan päivävaelluksella olevan perheen kanssa. Jäin itsekin keskustelemaan hetkeksi.

Lähtiessämme laskeutumaan sovimme 77:n kanssa tapaavamme seuraavalla – viimeisellä kaupunkia edeltävällä – huipulla. Olimme molemmat menossa samaan hostelliin Andoveriin ja tältä huipulta voisimme soittaa yhteisen kyydin kaupunkiin. 77 kulki alamäkeä hieman minua vauhdikkaammin ja oli sovitusti odottamassa seuraavalla huipulla. Soitimme hostelliin shuttle-kyytiä varten ja jatkoimme matkaa alamäkeen.

77 oli minua ennen tienristeyksessä ja juuri pakkaamassa reppuaan autoon, kun saavuin paikalle. Lastasin omatkin tavarani kyytiin ja lähdimme kohti Andoveria. Majoituimme molemmat talon sivustalle rakennettuun bunkhouseen. Koettuani jälleen kerran uudelleensyntymän lämpimässä suihkussa, vaihdoin päälleni lainavaatteet ja heitin omani pyykkiin. Yllätyksekseni kohtasin hostellilla myös ystäväni Mother Naturen. Hän kertoi AT-AT Walkerin lähteneen juuri hieman aiemmin pois ja olin pahoillani, etten ollut ehtinyt nähdä häntä. AT-AT Walker nimittäin vaeltaa osissa ja hänen tämän vuoden projektinsa päättyi nyt. En siis luultavasti enää kohtaisi häntä koskaan.

Andover on muutaman korttelin kokoinen kylä, mutta paikasta löytyy kaksikin kauppaa, joissa on melko hyvin vaeltajaruokia. Andover General Storessa on myös yllättävän hyvä deli-puoli ja menimmekin sinne illalliselle 77:n kanssa. Vaappuessani Mara-walkia maha täynnä takaisin hostellille muistin taas kerran, ettei Yhdysvalloissa kummemmin katuvaloja harrasteta. En ollut ottanut otsalamppua mukaan, mutta kännykän valossa löysin kuitenkin perille.

12,83 km (8 miles)
1924.9 / 2189.8 miles
Baldpate Lean-to, ME

“From this valley they say you are leaving
We shall miss your bright eyes and sweet smile
For you take with you all of the sunshine
That has brightened our pathway a while

Then come sit by my side if you love me
Do not hasten to bid me adieu
Just remember the Red River Valley
And the cowboy that’s loved you so true”
-Traditional
(Red River Valley)

Red River Valley was playing on repeat in my head. The morning was warmer than the previous ones or maybe I was just lower in elevation. When you ascend and descend every day more than 1000 m (3280 ft), you stop paying attention to your elevation.

No mercy for the hiker, because the first thing in the morning was to climb up the Mahoosuc Arm. This long uphill was mainly a smooth rocky slope, that I just had to somehow go up balancing on the threshold of the grip. Heavy and numbing. And I mean literally numbing, because recently the rocky terrain has made my toes senseless.

On the top of the Mahoosuc Arm I got some service and called a hostel in Andover to ask for a bunk. The owner promised to book me a bunk and told me where I will have service tomorrow, so that I can call for the shuttle.

From the Mahoosuc Arm the AT descends a bit to the Speck Pond and then goes up again towards the Old Speck. In the rocky terrain there were more and more things to climb and thus the hike went rather slowly. Near the summit of Old Speck, where the AT turns to downhill, I found a nice rock to sit on at a view and decided to have my lunch there. As I was sitting there a hiker that I hadn’t met before, 77, passed me and stopped to chat. I found out that he had been hiking for a long time with my friend Roo and he told that she was now few days behind us. 77 mentioned also how hard the southern Maine had been and for some reason this made me feel good. I guess I had been doubting myself and thought that the short days and slow hiking was just me being lazy. Now that someone agreed that the terrain had really been challenging, it was easier to admit the truth.

I had prepared that the downhill to Grafton Notch would take a long time, because downhills haven’t been especially fast sections in this terrain. But it was a happy surprise, when I saw that most of the downhill was an actual trail. Of course there were roots and rocks, but there was also a trail. Not just an exposed rock slab. First time in a long while I was able to shuffle downhill with a nice speed and this really brought my moods up.

In Grafton Notch I met 77 again, after passing each other few times during the downhill. Someone had left a small box of trail magic next to the parking lot. I think that the actual trail magic was gone, but apparently hikers had left their excess food in the box, because there were a bag of almonds and a blondie in a ziplock bag. I ate the blondie contently without giving a smallest thought to the fact that it might have spent ages in someone’s pack. 77 was talking with a man who was loading his motorcycle on a trailer at the parking lot. The man offered to fill our water bottles from the tank that he had in his car and I got just the amount that I needed for the last uphill of the evening.

Before getting to Andover tomorrow, I would have to traverse the two Baldpate peaks. On the southern slope there was a shelter and it felt like a good idea to have half of the uphill done today. Climb to the shelter was relatively easy and I was already there before seven. Still I didn’t want to climb any further because as far as I knew the rest of the uphill would be rocky and there might be no place to set up a tent. It was also surprisingly nice to tent somewhere where I had water and a privy available. Small are the joys of my life nowadays.

Day 178: Old Speck

10 photos

• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 

• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 

“From this valley they say you are leaving
We shall miss your bright eyes and sweet smile
For you take with you all of the sunshine
That has brightened our pathway a while

Then come sit by my side if you love me
Do not hasten to bid me adieu
Just remember the Red River Valley
And the cowboy that’s loved you so true”
-Traditional
(Red River Valley)

Päässäni soi jatkuvalla luupilla Red River Valley. Aamu oli edeltäviä lämpimämpi tai ehkä olin vain matalammalla. Kun joka päivä tulee niin noustua kuin laskeuduttuakin yli 1000 m, ei sitä lopulta enää kiinnitä niin paljon huomiota missä korkeudessa milloinkin on.

Paljon ei aamu antanut armoa vaeltajalle, koska heti ensimmäisenä oli edessä nousu Mahoosuc Armille. Pitkä ylämäki oli suurelta osin paljasta sileähköä kalliota, jota piti vain jotenkin pidon rajoilla yrittää nousta. Raskasta ja puuduttavaa. Aivan kirjaimellisestikin puuduttavaa, koska lähiaikoina kivinen maasto on alkanut tehdä varpaat tunnottomiksi.

Päästyäni Mahoosuc Armin laelle sain kännykkään hieman kenttää ja soitin Andoverissa sijaitsevaan hostelliin kysyäkseni yöpaikkaa. Omistajatar lupasikin varata minulle punkan huomiseksi ja neuvoi missä kohtaa AT:ta saisin huomenna kenttää voidakseni soittaa kyydin.

Mahoosuc Armilta AT laskeutuu hieman alemmas Speck Pondin rantaan ja sieltä nousee taas kohti Old Speckiä. Kiipeämistä kallioisessa maastossa oli tarjolla lisää ja eteneminen oli sen vuoksi hidasta. Tullessani lähelle Old Speckin huippua, missä AT kääntyy alamäkeen, löysin mukavan kiven istumapaikaksi kauniin näköalan ääreltä ja päätin pitää lounastauon. Siinä istuessani ohitse käveli uusi tuttavuus, 77, jonka kanssa hetken juttelin. Selvisi, että hän on vaeltanut pitkään ystäväni Roon kanssa ja sain tietää Roon olevan muutaman päivän meitä jäljessä. 77 puhui myös eteläisen Mainen haastavuudesta ja jostain syystä minulle tuli tästä hyvä olo. Olin kai jotenkin epäillyt itseäni ja pitänyt lyhyitä päiviä sekä hidasta etenemistä laiskuuden ja lepsuilun oireena. Nyt kun sain vahvistusta, että tämä maasto on oikeasti vaikeaa, oli minun helpompi luottaa itsekin tähän tosiasiaan.

Olin varautunut laskeutumisen Grafton Notchiin vievän pitkään, koska alamäetkään eivät ole menneet erityisen nopeasti tässä maastossa. Yllätyin kuitenkin iloisesti, kun suurin osa alamäestä oli ihan oikeaa polkua. Toki oli kiviä ja juuria, mutta oli myös polku. Ei pelkästään paljaaksi kulunutta kalliota. Pääsin pitkästä aikaa rullaamaan vauhdilla alamäkeen ja tämä piristi mieltäni.

Grafton Notchissa tapasin taas 77:n, jonka kanssa olimme ohittaneet toisiamme muutaman kerran alamäessä. Joku oli jättänyt pienen laatikon trail magicia parkkipaikan viereen. Itse trail magic oli taidettu jo syödä, mutta mitä ilmeisemmin vaeltajat olivat jättäneet ylimääräisiä ruokiaan laatikkon, koska siellä oli pussillinen manteleita ja minigrip-pussissa oleva blondie. Söin tyytyväisenä blondien välittämättä hetkeäkään kuinka kauan se oli jonkun mukana kulkenut. 77 jutteli parkkipaikalla moottoripyörää autoonsa lastaavan miehen kanssa. Mies tarjoutui täyttämään vesipullomme autossaan olevasta säiliöstä ja sain juuri sopivasti vettä illan viimeiseen nousuun.

Ennen Andoveriin pääsyä huomenna olisi ylitettävä vielä Baldpate-vuoren kaksi huippua. Vuoren etelärinteellä oli shelter ja tuntui hyvältä ajatukselta saada puolet ylämäestä tehtyä jo tänään. Nousu shelterille oli suhteellisen helppo ja olin jo ennen seitsemää perillä. Pidemmälle en kuitenkaan halunnut jatkaa, koska rinne ylempänä oli tietojeni mukaan kivikkoinen, joten telttapaikkaa ei välttämättä löytyisi. Oli myös yllättävän mukavaa olla pitkästä aikaa telttailemassa paikassa, jossa oli saatavilla sekä vettä että huussi. Pieniksi ovat nämä ilon aiheet käyneet.

10,45 km (6.5 miles)
1915.5 / 2189.8 miles
Stealth campsite, ME

As I was taking down the tent a group of young adults came to the state line. They stayed to have a break and one of them came to ask me if the trail was going to this direction. I found the question a little bit strange, because the AT continued clearly completely straight. I pointed him the right way.

After hiking a while I met a SOBO, who asked with a foreign accent if the last shelter was far. I said that I didn’t spend the night at the shelter and passed it yesterday, so I didn’t pay much attention to it. “One mile, two miles?” he kept on asking. “Certainly more.” This conversation seemed somehow strange too, but it got even stranger when I hiked on and saw a sign saying that the shelter was more than five miles away. Either he didn’t pay any attention to the signs or he had very poor sense of distance.

The day was getting warmer as I first traversed the Mount Carlo and then the three summits of Goose Eye Mountain. The terrain kept changing between wetlands and steep rock. This combination made hiking very slow. When you first walk in the mud and then try to climb up or down a steep rocky slope, there is no space for errors with the muddy shoes. I was trying to move very carefully, because slipping would have had me falling several meters (more than 10 ft) and there were more rocks beneath me. In some places there was rebar bolted in the rock like in via ferrata routes. Even on those I had to mind my muddy and thus slippery shoes.

As I came to the Full Goose Shelter I saw an older couple putting up their tent. They told me that they decided to camp already, because they wanted to be well rested before the Mahoosuc Notch that was ahead of us. I went to get some water and found Kickstand filling his bottle. As he was already straddling the stream, he took my bladder too and filled it.

We sat for a while at the shelter to talk while I was eating my lunch. Kickstand said that he was heading to the tent site that was south from Mahoosuc Notch and going through the Notch first thing in the morning. Some SOBOs had told him that passing the Notch had taken them two hours and they had had to take off their packs eight times. Kickstand has a prosthetic leg and he suspected that he might need even more time. And very understandably he didn’t want to get stuck somewhere in the middle of the Notch when it comes dark.

The Mahoosuc Notch is a mile long gorge that is full of huge boulders. Thru-hikers know it as “the most difficult mile” or as “the most fun mile”. The reason for this is that there really is no trail through this boulder maze, but the whole Mahoosuc Notch means just climbing up and down the boulders and squeezing through very narrow tunnels.

I had decided to go through the Notch in the evening and when I came to the beginning it was 5 pm. I would have three hours of light and I presumed that it should be enough.

I found out soon enough that the Mahoosuc Notch truly deserves its nicknames. I really got to climb and scramble and balance and reach in order to move forward. Between the boulders there were deep voids, where I didn’t want to fall. The progress was difficult, but also fun. Even though climbers always claim that being tall has its pros and cons, but I’m still quite convinced that longer limbs would really help.

But there was something good about being short, too. The Mahoosuc Notch has three or four really tight tunnels. Even a slightly larger person can fit through without a backpack, but with the pack on it’s a whole different game trying to push through. I had decided to try to get through every tunnel with my pack on and if I got stuck, then I would take it off. And though my pack is not the smallest one (and the tent on top of it adds some width), my petite frame and flexibility compensated enough that I was able to squeeze myself through every tunnel with my backpack and everything. It made me feel triumphant in a silly way.

Because this day seemed to be all about strange conversations, I got to have one more in the Mahoosuc Notch, too. After an hour in the Notch I met two SOBOs with a dog. One of these young women was wondering how I’m starting the Notch so late in the evening. First I didn’t understand the question, but then I realised that they thought that they were already through it all. The women said that they had been in the Notch already at least two and half hours. I found it somehow tragicomical that SOBOs who weren’t quite sure of their own location were concerned of my schedule.

I reached the north end of the Mahoosuc Notch just in time when it was coming dark. I knew that there was a small tent site right after the Notch and a larger one couple hundred meters (about 0.2 mi) further. First I was thinking going to the second one, but as the first one seemed to have space, I thought that it would be nicer to have my tent set before it was completely dark.

Past few days haven’t offered very significant mileages. I had expected to be able to hike faster after leaving the big mountains behind, but the challenging terrain has kept my pace quite moderate. In northern Maine, at least according to the elevation map, the trail should be more flat, so maybe I will still have the time to do the big miles.

Day 177: Mahoosuc Notch

17 photos

• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 

• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 
• 

Purkaessani telttaa ilmestyi vieressä olevalle osavaltion rajalle joukko nuoria aikuisia. He jäivät pitämään taukoa ja yksi tuli kysymään minulta, että meneekö polku tänne. Kysymys oli mielestäni kummallinen, koska AT jatkui täysin suoraan ja hyvin selkeänä. Osoitin hänelle polun suunnan.

Hetken vaellettuani tuli vastaan SOBO, joka kysyi ulkomaisella aksentilla oliko edellinen shelter kaukana. Sanoin, etten yöpynyt shelterillä eli ohitin sen eilen ja en siten kovin tarkkaan muista. “Maili? Kaksi mailia?” mies jatkoi kyselyään. “Varmasti enemmän.” Tämäkin keskustelu oli jokseenkin outo ja vielä oudommaksi se muuttui, kun hetken päästä näin kyltin, jossa luki edelliselle shelterille olevan yli viisi mailia. Joko mies ei lukenut kylttejä tai hänellä oli hyvin vääristynyt kuva kulkemastaan matkasta.

Kuljin lämpenevässä päivässä ensin Mount Carlon yli ja sitten kolmen Goose Eye Mountainin huipun yli. Maasto oli vaihtelevasti joko kosteikkoa tai jyrkkää kalliota. Tämä yhdistelmä teki etenemisestä todella hidasta. Kun ensin kävelee mudassa ja sitten pitäisi kiivetä ylös tai alas jyrkkää kalliota, ei mudan liukastamilla kengillä ole varaa virheisiin. Liikuin hyvin varovaisesti, koska pudotukset olisivat olleet useita metrejä ja alla oli kivikkoa. Parissa kohdassa oli kallioon pultattu rautatangosta tehdyt tikkaat via ferrata -tyyliin. Niidenkin kohdalla piti tosin varoa mudassa liukkaaksi muuttuneita kenkiä.

Tullessani Full Goose Shelterille näin vanhemman pariskunnan teltanpystytyspuuhissa. He sanoivat päättäneensä leiriytyä jo nyt, koska halusivat lähteä levänneenä edessä olevaan Mahoosuc Notchiin. Mennessäni vedenottopaikalle kohtasin siellä pulloaan täyttävän Kickstandin. Seisoessaan jo valmiiksi virran yllä hän täytti samalla myös minun vesipussini.

Istuimme juttelemassa shelterillä hetken minun syödessä lounastani. Kickstand sanoi aikovansa vaeltaa Mahoosuc Notchin eteläpäässä olevalle teltta-alueelle ja menevänsä Notchin läpi aamulla. Hän oli kuullut SOBOilta, että he olivat kulkeneet Mahoosuc Notchia kaksi tuntia ja joutuneet ottamaan reput pois kahdeksan kertaa. Kickstandilla on sääriproteesi, joten hän epäili tarvitsevansa enemmän aikaa ja ymmärrettävästi ei halunnut jäädä jumiin Notchiin pimeällä.

Mahoosuc Notch on siis mailin pituinen sola, joka on täynnä valtavia kivenjärkäleitä. Se tunnetaan läpivaeltajien keskuudessa nimillä “the most difficult mile”, vaikein maili, tai “the most fun mile”, hauskin maili. Tämä johtuu siitä, ettei tuon boulderisokkelon läpi kulje juurikaan minkäänlaista polkua, vaan koko Mahoosuc Notchin läpi pitää kiivetä ylös ja alas kivenjärkäleitä sekä tunkea läpi hyvin ahtaista tunneleista.

Olin itse päättänyt lähteä Mahoosuc Notchiin vielä illalla ja saapuessani solan alkuun kello oli vähän yli viiden. Minulla olisi noin kolme tuntia valoisaa aikaa, minkä arvelin riittävän.

Mahoosuc Notch osoittautui hyvin nopeasti nimitystensä arvoiseksi. Sain todellakin kiivetä ja kavuta ja tasapainotella ja kurotella päästäkseni etenemään. Lohkareiden välissä näkyi syviä aukkoja, jonne en halunnut pudota. Eteneminen oli vaikeaa, mutta myös hauskaa. Vaikka kiipeilyssä aina väitetään, että pituudesta voi olla sekä hyötyä että haittaa niin nyt kuitenkin väittäisin paremman ulottuvuuden helpottavan kummasti.

Jotain hyötyä oli kuitenkin pienuudestanikin. Mahoosuc Notchissa on kolme tai neljä todella tiukkaa tunnelia. Vähän isompikin ihminen mahtuu niistä kyllä ilman reppua, mutta repun kanssa läpi tunkeminen onkin aivan toinen juttu. Olin päättänyt yrittää mennä kaikista tunneleista läpi reppu selässä ja irroittavani sen jos jäisin jumiin. Vaikka reppuni ei ole pienimmästä päästä (ja ulkopuolelle kiinnitetty teltta tuo vähän lisäleveyttä), oma pienikokoisuuteni ja toisaalta joustavuuteni kompensoi siinä määrin, että pääsin kuin pääsinkin joka paikasta läpi reppuineni kaikkineni. Tunsin tästä jotenkin hupsua voitonriemua.

Koska päivään kuuluivat kummalliset keskustelut, sain käydä vielä yhden sellaisen Mahoosuc Notchissakin. Kuljettuani vajaan tunnin Notchia tuli vastaan kaksi SOBOa koiran kanssa. Nuorista naisista ensimmäinen ihmetteli miten aloitan Notchin näin myöhään. En ensiksi ymmärtänyt kysymystä, mutta sitten tajusin heidän luulevan olevansa jo läpi. Naiset sanoivat kulkeneensa Notchia jo ainakin kaksi ja puoli tuntia. Minusta oli hieman surkuhupaisaa, että omasta sijainnistaan tietämättömät SOBOt olivat huolissaan minun aikataulustani.

Tulin Mahoosuc Notchin pohjoispäähän juuri sopivasti hämärän alkaessa laskeutua. Tiesin heti Notchin jälkeen olevan pienen telttapaikan ja muutaman sadan metrin päässä isomman. Ajattelin aluksi mennä jälkimmäiselle, mutta kun ensimmäiselläkin oli tilaa niin päätin kuitenkin olevan mukavampi pystyttää teltta ennen kuin olisi täysin pimeää.

Lähipäivät eivät ole tarjonneet kovin kummoisia mailimääriä. Olin odottanut vähän parempaa vauhtia isoimpien vuorien jäätyä taakse, mutta maaston haasteellisuus on pitänyt tahtia hyvin maltillisena. Pohjoisemmassa Mainessa ainakin korkeuskäyrän perusteella on kuitenkin tasaisempaa, joten ehkä niitä isoja maileja ehtii vielä tehdä.