Posted on

Pre-AT: Arriving to USA

On Monday afternoon I took an Icelandair flights to United States. The first flight took me to Keflavík, Iceland and from there I flew to Orlando, Florida. I ended up choosing Icelandair for their cheap prices and after my good experiences flying last summer to Washington DC. Usually one-way flights are very expensive. Other cheaper option would have been to fly with Turkish Airlines via Istanbul, but for some reason that plus 30 hrs detour wasn’t inviting.

When I arrived to Orlando the first thing to do was to get through the immigration. Usually it have gone without any problems. Most of my experiences are from JFK airport, where the service have always been friendly. In Washington Dulles I felt that the officers were less relaxed, but still professional. At Orlando International I met an officer that virtually didn’t say a word. Well, ok. He did say “how long are you going to stay”, “right hand, four fingers”, “right thumb”, “left hand, four fingers”, “left thumb”. This face of the nation (that’s what they are called in the posters on the wall, since they are the first people that travellers met when arriving to USA) finally punched the stamp on my passport and shouted “next”.

Abashed by this cold encounter I glanced at my passport and found out that the stamp was due in mid August. This would most likely not be enough for thru-hiking the Appalachian Trail – the reason why I came to this country and left everything behind. I have to admit being somewhat horrified, but I recalled that there should be some way to get extension for that time, since I had a 10 year visa.

I was waiting for my luggages at the baggage claim and cursing the safety policy that allowed me to take out my phone no earlier than in the arrival lobby. After getting there I got the connection to the airport wifi and asked my cousin in Atlanta if she knew could we do something for this stamp that I got. Luckily she was able to find out quite quickly that a visa holder is allowed to stay 180 days over the date in the stamp without getting into any problems. If you stay over 180 days, then they hit you with a 3 year ban to enter to USA.

Relieved, but still tired after the travelling, I gave up my original idea to take a Lynx bus to downtown Orlando and from there a taxi or Uber to my Airbnb. I decided to ride with a style all the way and took a taxi from the airport. My ride to the northwest side of the downtown cost plus $40, so I might have paid the double, but also was there twice as fast.

I was most warmly welcomed when I arrived to my Airbnb. There was a wonderfully soft bed, shower with towels and all, not to mention some evening snack waiting. My hosts were throwing lots of ideas how I could spend the next day and we discussed everything from the Trump question to the differences of education in Finland and USA. When I finally fell to my bed, I didn’t have to wait to catch a sleep.

On Tuesday I decided to get myself a new SIM card for my cell phone, since that would be more convenient than using my Finnish SIM. I had made research on the AT forums and blogs and learned that Verizon has the best coverage along the AT. Of course the prices are also higher, but I wouldn’t do anything with a phone that doesn’t work. The plan was to take an Uber ride to the store, but my host was kind enough to offer me a ride there. I got a prepaid SIM with 5GB data plan and unlimited calls and texting nationwide. It costs me $50/month and I can get more data or change the plan in their internet service.

I was enjoying the warm (and perhaps luckily little overcast) day walking in downtown and around the Lake Eola in Lake Eola Park. This lake – or should I say pond – is a very beautiful place and is inhabited with different kinds of birds. I’m poor at telling even one Finnish bird from another, so I don’t even try to say that I would know what these birds were. As a ballet dancer, at this swan lake of Florida, I was naturally drawn to the white and black swans.

I had a lunch at a Mexican restaurant in downtown and then took an Uber ride to a mall. I was planning to get Cheryl Strayed’s Wild for my travel reading (it’s a biographical book about hiking the Pacific Crest Trail). Barnes & Noble filled this need and now I got something to read for my bus ride from Florida to Georgia.

At the end of the day I picked up my bus tickets from the local Greyhound station. I have almost a 9 hour bus ride ahead of me to reach Atlanta. Then I have few days to rest before I put my foot on the trail and start to hike towards Maine.

Pre-AT: Arriving to USA
Pre-AT: Arriving to USA
17 photos

Lähdin maanantai-iltapäivänä Suomesta Icelandairin lennolla kohti Yhdysvaltoja. Lensin ensin Islantiin Keflavíkin kentälle ja jatkoin sieltä suoraan kohti Floridaa ja Orlandoa. Olin valinnut Icelandairin viimekesän hyvien kokemusten perusteella (lensin silloin Washington DC:n) sekä edullisten hintojen vuoksi. Yhdensuuntaiset lennot ovat yleensä hyvin kalliita ja toinen vaihtoehto olisi ollut lentää Turkish Airlinesilla. Istanbulin kautta kiertävä, yli 30 tuntia kestävä, lentosessio ei kuitenkaan jostain syystä houkutellut.

Saapuessani Orlandoon oli edessäni ensimmäisenä immigration eli maahantuloselvitys. Yleensä tämä on sujunut minulta ongelmitta. Eniten kokemuksia on JFK:n kentältä, missä palvelu on ollut aina ystävällistä. Washington Dullesissa kohtasin ehkä hieman jäykempää, mutta kuitenkin asiallista toimintaa. Orlando Internationalilla vastassani oli lähes puhumaton virkailija. No, kyllä hän minulle sanoi “kauan aiot viipyä”, “oikea käsi, neljä sormea”, “oikea peukalo”, “vasen käsi, neljä sormea” ja “vasen peukalo”. Tämä kansakunnan kasvo (immigrationissa on aina juliste, joka kertoo työntekijöiden olevan “face of the nation”, koska he ovat ensimmäinen jonka maahantulijat kohtaavat) löi lopulta leiman passiini ja huusi seuraavan asiakkaan tiskille.

Hämmästyneenä hieman kylmästä kohtelusta vilkaisin passiini ja kauhukseni huomasin leimassa olevan päivämääränä elokuun puolivälin. Tämä ei mitä todennäköisimmin riittäisi Appalachian Trailin läpivaeltamiseen – siis siihen mitä varten olen itseni tähän maahan raahannut ja jättänyt kaiken taakseni. Olin hieman kauhuissani, mutta muistelin, että kymmenen vuoden viisumillani minulla pitäisi olla mahdollisuus saada jatkoaikaa.

Odottelin matkatavaroitani hihnalta ja kirosin kummallista turvallisuuspolitiikkaa, jonka takia sain kaivaa kännykkäni esiin vasta päästyäni saapuvien aulaan.  Siellä iskin itseni kiinni lentokentän wifiin ja kirjoitin serkulleni Atlantaan, että mitä tälle saamalleni leimalle voi tehdä. Onnekseni hän sai nopealla googlauksella selville, että maassa saa olla 180 päivää yli tuon leimassa mainitun päivän ilman seuraamuksia. Jos on yli 180 päivää, napsahtaa 3 vuoden maahantulokielto.

Huojentuneena, mutta pitkän matkan jälkeen väsyneenä, luovuin alkuperäisestä suunnitelmastani matkustaa Lynx-bussilla Orlandon keskustaan ja siitä taksilla tai Uberilla majapaikkaan. Päätin matkustaa tyylillä ja latasin tavarani taksiin jo lentokentällä. Matka keskustan luoteispuolelle maksoi reilun 40 dollaria, joten olin perillä ehkä puolta kalliimmalla, mutta myös puolta nopeammin.

Sain varsin lämpimän vastaanoton saapuessani Airbnb-yöpaikkaani. Odottamassa oli ihanan pehmeä sänky, suihku pyyhkeineen ja iltapalatarpeita. Majapaikkani isännät kertoivat mielellään ideoita seuraavan päivän ohjelmaksi ja tuli siinä samalla keskustelua läpi niin Trump-kysmys kuin Suomen ja Yhdysvaltojen koulutuspoliittiset erot. Kellahtaessani sänkyyn unta ei tarvinnut odotella.

Tiistaina päätin aloittaa päivän hankkimalla itselleni kännykkäliittymän, koska se helpottaisi niin yhteydenpitoa kuin liikkumistakin. Olin suunnitellut ottavani Verizonin prepaid-liittymän, koska olin lukenut Appalachian Trail -foorumeilta ja blogeista sillä olevan paras verkko haja-asutusalueilla. Hinnatkin ovat toki muita firmoja kalliimmat, mutta metsässä liittymän edullisuus ei lohduta, jos se ei toimi. Tarkoitukseni oli mennä muutaman kilometrin päässä olevaan Verizonin liikkeeseen Uber-kyydillä, mutta sainkin iloiseksi yllätyksekseni kyydin majoittajaltani. Hankin itselleni 5GB datakatolla olevan prepaid-liittymän, joka sisältää rajattomasti puheluita ja tekstiviestejä Yhdysvaltojen sisällä. Hinta on $50/kk ja dataa voi hankkia lisää tai speksejä muuttaa nettipalvelussa.

Nautin lämpimästä (ja ehkä onneksi hieman pilvisestä) päivästä kävelemällä keskustassa ja kiertämässä Eola-järven ympäri Lake Eola Parkissa. Kyseinen järvi – tai ehkä oikeammin lampi – on maisemallinen paikka ja alueella on paljon erilaisia lintuja. Olen huono tunnistamaan kotimaisiakin lintuja, joten en edes yritä väittää tietäväni mitä kaikkia siivekkäitä näin. Balettitanssijana toki huomioni kiinnittivät täällä Floridan joutsenlammella mustat ja valkoiset joutsenet.

Kävin syömässä keskustan meksikolaisessa ja otin sitten Uber-kyydin hieman kauempana olevaan ostoskeskukseen. Olin suunnitellut hankkivani matkalukemiseksi Cheryl Strayedin kirjan Wild, joka kertoo elämäkerrallisesti Pacific Crest Trailin vaelluksesta. Barnes & Noble ei tuottanut tälläkään kertaa pettymystä, joten nyt minulla on ajanvietettä bussimatkalle Georgiaan.

Hain päivän päätteeksi vielä bussilippuni Greyhoundin asemalta ollakseni huomenna valmis matkustamaan. Edessä on reilun kahdeksan tunnin bussimatka Atlantaan, jonka jälkeen saan hetken levätä laakereillani ennen kuin isken vaelluskengän polulle ja alan kävellä kohti Mainea.

Posted on

Pre-AT: Flying with Hiking Gear

My journey is just about to start, because tomorrow I will fly from Finland to United States. I travel first to Orlando, Florida and from there to Atlanta, Georgia. I will stay for a week at my cousin’s in Atlanta and on 3rd of March I start my attempt to thru-hike the Appalachian Trail.

I was recently watching Dixie’s (aka Homemade Wanderlust) YouTube channel and there was discussion about flying with hiking gear. I decided to make video about it and I present here the main points.

Finavia has a very good website (in Finnish, in Swedish and in English) for hunters and hikers who are planning to take a flight. These are the most important things that I found from there:

  1. Stoves: Any fuel is forbidden on plane. The burner of an alcohol burning stove must be cleaned carefully. The stove is packed to your checked-in luggage.
  2. Knives and universal tools: Everything is packed to your checked-in luggage.
  3. Guns and bullets: Always contact your airline when you take a gun with you. Guns and bullets must be packed separately in designated boxes and they go to the cargo.

Other hiking gear can be mostly packed where ever you want, but of course most of it is going to be in you checked-in luggage anyway.

Lähtö lähestyy huimaavaa vauhtia, sillä jo huomenna lennän Suomesta Yhdysvaltoihin. Matkustan ensin Orlandoon, Floridaan, josta jatkan matkaani Atlantaan, Georgian osavaltioon. Vietän Atlantassa reilun viikon serkkuni luona ja aloitan yritykseni läpivaeltaa Appalachian Trail maaliskuun kolmas päivä.

Huomasin Dixien eli Homemade Wanderlustin videokanavalla käydyn keskustelua vaelluskamoista ja lentämisestä, joten tein aiheesta videon ja esittelen myös tässä lyhyesti aiheen tärkeimmät pointit.

Finavialla on hyvä sivusto (suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi) metsästäjille ja vaeltajille lentomatkailua varten. Sieltä poimin seuraavat keskeiset asiat:

  1. Retkikeittimet: Polttoaineita ei saa ottaa lentokoneeseen. Trangia-tyyppisten alkoholia polttavien keitinten polttoainesydän on puhdistettava hyvin ja tuuletettava. Keitin pakataan ruumaan menevään matkatavaraan.
  2. Veitset ja monitoimityökalut: Kaikki pakataan ruumaan menevään matkatavaraan.
  3. Aseet ja patruunat: Sovi aseiden kuljettamisesta aina lentoyhtiön kanssa. Aseet ja patruunat pakataan erikseen ruumaan menevään matkatavaraan sääntöjen mukaisissa kuljetuslaatikoissa.

Muut vaellustavarat voi periaatteessa pakata minne hyvänsä, mutta suurin osa varusteista yleensä menee joka tapauksessa ruumaan.

Posted on 2 Comments on Pre-AT: The Bureaucracy Special

Pre-AT: The Bureaucracy Special

The dream of a journey. I just buy the flights, leave everything and go. This thought sounds very inviting, but actually planning a long trip is not always that simple. When I started to plan my Appalachian Trail thru-hike, I knew that I had to jump through the hoops of boring bureaucracy. Now I will shead some light on how to dance through the routines of visa application and getting a travel insurance. These things apply to other longer travel plans too (especially to USA), but the visa application process depends a lot on your nationality.

A Finnish person (and other people who have nationality in a country that is part of the Visa Waiver Program) are allowed to travel to USA for business or pleasure without a visa for 90 days. Then the only thing that you will need in addition to your passport is the electronic travel authorisation called ESTA. It costs at the moment $14 and is valid for two years. If you are travelling for any other reason or staying longer than 3 months, you will need a visa. I will write only about the non-immigrant B1/B2-visa that is meant for travellers and people on business trips.

The visa will be on your passport, so the first thing is to be sure that your passport is valid long enough. In general your passport must be valid 6 months from the beginning of the trip, when entering to USA. After this you must fill the visa application form DS-160 in US Department of State website. The article 214(b) in INA law states that every visa applicant is seen as a potential immigrant. This is why one main focus in visa application process is to prove that you have a reason to return to your home country.

When you start to fill the application you need a digital visa photo (5 x 5 cm / 2″ x 2″, USA standard visa image), your passport and a credit card. I recommend to take your time to fill the application, because it is quite long and you shouldn’t answer the questions in a hurry. You will be asked countless of things about you, but also information about your parents, possible relatives in USA and your address there – yes, you must have one. When you start your application the system will give you an application number – be sure to write that down, because you will need it later. For a Finnish person the visa itself is free (for some countries there are so called reciprocity fees), but every applicant must pay $160 application fee. This means that you must pay even if you don’t get the visa. Save the receipt, because you will need that, too.

After you have sent your application you must make an appointment for an interview at the local US embassy – if you are living in Finland then that means the US embassy in Helsinki. The earliest interview was available two weeks later, so I recommend to take care of these things early enough. To make an appointment you need your application number and you have to inform where you want to pick up your passport. US embassy has very strict rules – you are allowed to take with you only that papers that you need in a see-through folder and one cell phone (that you must leave at the gate). Without an appointment they won’t let you in. You must have your passport, the appointment letter, the application fee receipt and other documents that support your application (certificate of employment, bank statement, payslips, travel insurance certificate etc.). At the gate you go through the same kind of security control as on airports.

In US embassy in Helsinki I discussed with three employers. On the first counter I handed over my passport, on the second counter I gave all the other papers and on the third counter I met the consul who was giving the interview. In between I had to wait for a while. All the other employers at the embassy spoke Finnish to me, but the interview with the consul was in English. Mainly the interview was about me telling why I’m travelling to US, how I’m going to pay my trip and how my life is in general in Finland. The interview took only few minutes and the consul told me that he will grant me a 10 year visa. The final decision how long I’m allowed to stay – and if I’m allowed to enter the country at all – will be made by the immigration officer when I arrive to US. The whole visit in embassy, including the security control, was over in less than 90 minutes. I left my passport at the embassy and got it back with the visa in less than a week.

The other – less intimidating, but equally time consuming – project was to get a travel insurance. A normal travel insurance is valid for 45 days from the beginning of the trip and for a 6 month hike this is not enough. It’s good to know that all insurance companies don’t necessarily sell long travel insurances unless you have other insurances there too.

I asked two different insurance companies, where I have my other insurances. There was some variation in terms and I took the OP Vakuutus (this company sells Eurooppalainen insurance) that was cheaper and had better network of hospitals. The travel insurance (including my belongings) that covered more than 6 months cost me about 220 €. It includes an ambulance flight and returning of a cadaver, but not any extreme sports or SAR (Search and Rescue).

Different insurance companies have different limitations for extreme sports and this is where you want to be very specific. Both of the insurances that I considered didn’t see hiking being an extreme sport, when not hiking on a glacier or in a desert. In addition OP saw wilderness hiking being an extreme sport and this was where I had to question my insurance sales person very thoroughly. Because one might think that wilderness starts when the street lights end and other thinks it starts when the last house is 1000 km behind you. We agreed that wilderness hiking is hiking an unmarked route – and the Appalachian Trail is a marked hiking trail.

In my opinion one must have a travel insurance when travelling to USA. Wether you want to have insurance for your belongings, is on your own consideration. Being in an hospital in US is horribly expensive. Meaning an ankle fracture that needs surgery or an appendicitis – which are not even anything uncommon or dramatic – can easily cost you tens of thousands dollars. Not to mention any more complicated health issues. The travel insurance is also a good proof of the planned length of your stay when applying for a visa.

In addition to getting a visa and a travel insurance, it might be a good idea to do a make a travel notification for the Ministry for Foreign Affairs. Should there occur any local conflicts or natural disasters, the Ministry will then more easily reach you and find out that you are ok. And if you are not ok, they can coordinate their help for you.

The information about how to apply a visa in this text is mostly based on the official US Travel Docs website. I strongly recommend to read that page through to get the most accurate information about the visa applying process.

Unelma matkasta. Ostan vain lentoliput, jätän kaiken ja lähden. Ajatus tuntuu houkuttelevalta, mutta käytännössä pitkän reissun toteuttaminen ei useimmiten käy aivan niin yksinkertaisesti. Alkaessani suunnitella Appalachian Trailin läpivaellusta tiesin joutuvani rypemään ikävässä byrokratiassa. Kerron nyt hieman paperisodan suurimmista taisteluista eli viisumin ja matkavakuutuksen hankkimisesta. Tekstissä olevat asiat ovat jossain määrin sovellettavissa muuhunkin pitkän aikavälin matkailuun (etenkin Yhdysvalloissa), mutta viisumikäytänteet voivat vaihdella paljonkin riippuen hakijan kansalaisuudesta.

Suomalainen (ja muut Visa Waiver Programiin kuuluvien maiden kansalaiset) voi matkustaa Yhdysvaltoihin loma- tai työmatkalle maksimissaan 90 päiväksi ilman viisumia. Tällöin riittää, kun hankkii ennakkoon sähköisen matkustusluvan eli ESTA:n, joka maksaa tällä hetkellä $14 ja on voimassa kaksi vuotta. Muiden syiden takia matkustava tai yli 3 kk matkalle tarvitsee viisumin. Käsittelen jatkossa ei-maahanmuuttajan B1/B2-viisumia, joka on tarkoitettu turisteille ja työmatkalaisille.

Viisumi tulee passiin, joten kannattaa ensin varmistaa oman passin olevan tarpeeksi pitkään voimassa. Yleinen vaatimus on, että passin tulee olla voimassa vähintään 6 kk matkan alkamisesta Yhdysvaltoihin mennessä. Tämän jälkeen tehdään viisumihakemus US Department of Staten sivuilla täyttämällä lomake DS-160. Yhdysvalloissa voimassa olevan INA-lain 214(b)-kohdan mukaan jokaista viisuminhakijaa pidetään potentiaalisena maahanmuuttajana. Tämän vuoksi yksi keskeinen osa viisuminhakuprosessia on vakuuttavasti todistaa, että hakijalla on syy palata kotimaahansa.

Lomakkeen täyttämistä varten kannattaa olla käden ulottuvilla digitaalinen viisumikuva (5 x 5 cm USA:n standardien mukainen viisumikuva), oma passi ja maksukortti. Hakemuksen täyttämiseen kannattaa varata aikaa, koska kysymyksiä on paljon ja niihin on hyvä vastata ajatuksella. Omien tietojen lisäksi kysellään myös vanhempien tietoja, Yhdysvalloissa asuvia sukulaisia ja osoitetta Yhdysvalloissa – tällainen siis täytyy olla. Heti hakemuksen alussa ilmoitetaan hakemusnumerosi – laita se hyvään talteen, koska tulet tarvitsemaan sitä myöhemmin. Suomalaisille itse viisumi ei maksa mitään (joillekin maille on ns. vastavuoroisuusmaksu), mutta kaikilta hakijoilta veloitetaan $160 viisuminhakumaksua. Tämä tarkoittaa, että summan joutuu maksamaan – sai viisumin tai ei. Myös maksukuitti on tärkeää ottaa talteen.

Hakemuksen lähettämisen jälkeen täytyy varata haastatteluaika paikallisesta suurlähetystöstä eli Suomessa asuvat hoitavat asian Helsingissä Yhdysvaltain suurlähetystössä. Haastatteluaikoja sai aikaisintaan noin kahden viikon päähän, joten asian kanssa kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Haastatteluajan varaamiseen tarvitsee hakemusnumeron sekä aikaa varatessa täytyy ilmoittaa mistä käy hakemassa myöhemmin passinsa. Lähetystössä on hyvin tarkat toimintaohjeet – sinne saa viedä mukanansa vain tarvitsemansa paperit muovitaskussa ja yhden matkapuhelimen (joka jätetään portille). Sisälle ei ole mitään asiaa ilman haastatteluaikaa. Mukaan täytyy ottaa passi, haastatteluaikakirje, hakemusmaksukuitti ja muita hakemusta tukevia papereita (työtodistus, tiliote, palkkakuitteja, matkavakuutustodistus ym.). Portilla on samanlainen turvatarkastus kuin lentokentillä.

Helsingin suurlähetystössä kävin kolmella tiskillä. Ensimmäisellä annoin passini, toisella muut hakemusta tukevat paperit ja kolmannella oli konsulin haastattelu. Jokaisessa välissä odotin jonkin aikaa ja kaikkien muiden kanssa asioin suomeksi paitsi konsulin kanssa keskustelin englanniksi. Pääasiassa selvitin mitä olen menossa Yhdysvaltoihin tekemään, miten sen aion rahoittaa ja mitä yleensä teen elämässäni Suomessa. Haastattelu kesti muutaman minuutin ja konsuli kertoi myöntävänsä minulle 10 vuoden viisumin. Lopulta sallitun maassaoloaikani – ja sen pääsenkö maahan ylipäänsä – päättää rajavirkailija saapuessani Yhdysvaltoihin. Koko vierailu suurlähetystössä turvatarkastuksineen kesti alle puolitoista tuntia. Passini jäi suurlähetystöön ja sain sen takaisin viisumeineen alle viikossa.

Toinen – vähemmän jännittävä, mutta myös työläs – projekti oli matkavakuutuksen hankkiminen. Tavalliset jatkuvat matkavakuutukset ovat voimassa 45 vuorokautta matkan alusta ja puolen vuoden vaellukselle tämä ei tietenkään riitä. Huomionarvoista on, että vakuutusyhtiöt eivät välttämättä myy pitkiä matkavakuutuksia ollenkaan ellei asiakkaalla ole muita vakuutuksia sisällä.

Tein itse tiedustelua kahdelle vakuutusyhtiölle, joissa minulla on vakuutuksia ennestään. Ehdot hieman vaihtelivat, joten päädyin näistä edullisempaan ja paremman sopimussairaalaverkoston tarjoavaan OP Vakuutukseen, joka on siis käytännössä Eurooppalainen matkavakuutus. Reilun puolen vuoden matkavakuutus matkatavaroineen tuli maksamaan minulle noin 220 €. Mukaan sisältyi mm. ambulanssilennot ja vainajan palauttaminen, mutta ei extreme-lajeja ja SAR-vakuutusta (Search and Rescue).

Eri vakuutusyhtiöt rajaavat eri tavalla extreme-lajit, joten näiden kanssa täytyy olla tarkkana. Vaeltamista ei kummassakaan yhtiössä katsottu extreme-lajiksi, kun kyseessä ei ole jäätikkö- tai autiomaavaellus. Lisäksi OP rajasi pois erämaavaelluksen ja tästä jouduin hieman hiillostamaan vakuutusmyyjääni. Siinä missä toiselle erämaa alkaa katuvalojen loppuessa, toiselle se alkaa tuhannen kilometrin päässä asutuksesta. Tulimme kuitenkin yhteisymmärrykseen siitä, että erämaavaellusta on merkitsemättömillä reiteillä vaeltaminen – ja Appalachian Trail on merkitty polku.

Mielestäni matkustajavakuutus kannattaa Yhdysvaltoihin mennessä ottaa ehdottomasti. Matkatavaroiden vakuuttamisen tärkeyttä voi jokainen pohtia itse. Sairaalahoito Yhdysvalloissa on niin kallista, että esimerkiksi leikkausta vaativa nilkkamurtuma tai umpilisäkkeen tulehdus – mitkä eivät ole vielä edes mitenkään dramaattisia ja epätodennäköisiä ongelmia – lyövät kerralla kymmenien tuhansien loven lompakkoon. Puhumattakaan mistään isommasta ongelmasta. Vakuutus on myös lisäksi hyvä todiste viisumia hakiessa suunnitellun matkan kestosta.

Viisumin ja matkavakuutuksen lisäksi on pitkälle reissulle lähtiessä hyvä tehdä matkustusilmoitus ulkoministeriölle. Mahdollisten kansallisten konfliktien tai luonnonkatastrofien iskiessä on ulkoministeriön helpompi selvittää ovatko alueella matkailevat maan kansalaiset turvassa. Ja jos eivät ole niin avun koordinointi helpottuu.

Tämän tekstin viisumin hakemista koskevat kohdat pohjautuvat pitkälti virallisen US Travel Docs -sivuston tietoihin. Suosittelen lukemaan sieltä läpi yksityiskohtaiset ohjeet viisuminhakuun.

Posted on

Appalachian Trail Thru-hike Attempt in 2017

I started this blog two years ago as the first concrete act towards my dream of thru-hiking the Appalachian Trail. I was obsessed with the idea of walking 3500 km (2200 miles) from Georgia to Maine over the Appalachian mountains. At that time I was studying to be a professional dancer and finishing my degree was the first priority. But I made the decision that when I have a chance, I will pack my belongings and spend next six months roaming through the forests of the east coast of the USA.

In spring 2016 I graduated and when I didn’t get in to study for a Master’s degree it didn’t take me very long to figure out what shall I do next. I made a rigorous plan how to save the money and have been since working literally day and night in dance and in health care. While building up the funds for the trip, I have been figuring out issues with the travel insurance, US visa, the route and the gear.

Now that every last uncertainty has slowly vanished, with excitement and a hint of a pride I will announce that I in 2017 I will attempt a northbound thru-hike of the Appalachian Trail. I begin in March from Georgia, north from the city of Atlanta, and should I succeed, I will reach Maine in 5-7 months. I am planning to hike solo, but my support team includes my friend Dima and my cousin Noora. Dima is helping me to keep this blog running smoothly and Noora takes care of my gear in Atlanta. Also some members of my extended family have offered their help en route.

My goal is to keep this blog updated while I’m hiking and also have a vlog in YouTube. During the hike I will exceptionally write only in Finnish and I will translate my blog posts later. My vlog will be in English and that is how I should be able to serve as many followers as possible. All the updates will come with the frequency that my limited power sources and data usage will allow. So, be patient!

All my blog posts that are related to my thru-hike attempt will be found under the Appalachian Trail 2017 category. I have also written a short description of the Appalachian Trail and about my support team. You can follow the planning and the upcoming hike through these medias:

Blog: Trail
Twitter: @JerikoFox
YouTube: Jeriko Fox Trail

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen kaksi vuotta sitten tehdäkseni itselleni jollain tavalla konkreettiseksi unelmani Appalachian Trailin läpivaelluksesta. Olin kehittänyt pakkomielteen ajatuksesta kävellä 3500 km Georgian osavaltiosta Mainen osavaltioon pitkin appalakkien vuoristoa. Opiskelin tuolloin tanssin ammattilaiseksi ja koulun saattaminen loppuun oli ensisijalla. Päätin kuitenkin heti tilaisuuden tullessa pakkaavani rinkkani ja suuntaavani puoleksi vuodeksi Yhdysvaltain itärannikon metsiin.

Valmistuin keväällä 2016 ja tavoittelemani jatko-opintopaikan jäädessä saavuttamatta ei minun tarvinnut kovin pitkään miettiä mikä olisi suuntana seuraavaksi. Tein hyvin määrätietoisen säästösuunnitelman syksyksi ja olen paiskinut kirjaimellisesti yötä päivää töitä niin tanssin kuin terveydenhuollonkin alalla. Matkarahasto on karttunut ja samalla olen selvittänyt niin vakuutus-, viisumi-, reitti- kuin varusteasioitakin.

Viimeistenkin epävarmuustekijöiden väistyttyä voin nyt täynnä intoa ja ehkä hieman ylpeänä todeta aikovani yrittää Appalachian Trailin läpivaellusta etelästä pohjoiseen vuonna 2017. Aloitan vaelluksen maaliskuussa Georgian osavaltiosta, Atlantan pohjoispuolelta, ja onnistuessaan matka Maineen kestää noin 5-7 kuukautta. Aion vaeltaa yksin, mutta tukijoukkoihini kuuluu ystäväni Dima ja serkkuni Noora. Dima auttaa tämän blogin ylläpidossa ja Noora huolehtii varustelähetyksistä Atlantassa. Myös muutamat sukulaiset ovat tarjonneet apuaan matkan varrella.

Tavoitteenani on vaelluksen aikana päivittää kuulumisiani tähän blogiin sekä pitää videoblogia YouTubessa. Matkalla ollessani kirjoitan blogia poikkeuksellisesti vain suomeksi ja käännän tekstit myöhemmin englanniksi. Videoblogia puolestaan pidän englanniksi, joten näin pystyn toivottavasti palvelemaan mahdollisimman monia seuraajia. Päivitykset tulevat rajallisten virrankäyttö- ja datasiirtoresurssien sallimalla taajuudella. Kärsivällisyys palkitaan!

Kaikki tähän Appalachian Trailin läpivaellusyritykseen liittyvät tekstit löytyvät jatkossa Appalachian Trail 2017 -kategorian alta. Olen tehnyt myös lyhyen esittelyn Appalachian Trailista ja tukijoukoistani. Vaelluksen suunnittelun ja jatkossa itse reissun etenemistä voi seurata seuraavien väylien kautta:

Blogi: Trail
Twitter: @JerikoFox
YouTube: Jeriko Fox Trail