Posted on 2 Comments on Jubiläumsgrat: Day 2

Jubiläumsgrat: Day 2

I woke up at 6 am, at the sunrise, and told Dima to wake up too. While the two men from Dresden were still sleeping, we packed our things and went outside to enjoy a refreshing breakfast in form of Corny bars. The morning sun started to shed its first rays of light over the surrounding mountains, but it was still quite chilly so I ended up wearing an insulating hoodie under my soft shell jacket. The weather was perfectly clear and it was obvious that the day would be fantastic.

We left the bivy at 06:30. This day was very different from yesterday, since our destination, Zugspitze, was clearly visible all day. But then again the daily routine wasn’t anything new: climbing up and down. From what I had red beforehand, I knew that there would be less via Ferrata cables, but I really didn’t notice the difference. There was still cables in most of the steeper and more dangerous parts.

At 07:30 we summited the Mittlere Höllentalspitze (2743 m / 8999 ft) and saw that the guys from Dresden had left the bivy. The temperature started to rise gradually and I took off the soft shell jacket to avoid excess perspiration. At 08:30, little before reaching the Innere Höllentalspitze, we came to a crossroads that offered an opportunity to descend to Knorrhütte via Brunntalgrat. The sign said that Zugspitze was 3,5 hours away, but we used more time. Before 9 am we reached the last summit before Zugspitze: Innere Höllentalspitze (2741 m / 8993 ft).

For some reason I had (erroneously) thought that from now on the ridge would be gradually gaining elevation. And how wrong I was! Well, the average profile of the ridge was gradually rising, but in every turn we kept on climbing up and down – like we had been doing all the time. We started to meet other people, who had left from Zugspitze at dawn, meaning they were climbing to “downhill”. We saw them spread looking like a small groups of ants on the rock walls ahead of us.

After nine our friends from Dresden passed us by and abseiled with a rope one longer steeper section. We found that part being climbable and decided not to use rope just yet. The sun was shining and it was getting warmer, but the shadier parts of the ridge were significantly cooler.

We had a quick lunch break after ten on a small flat summit with many other climbers. While climbing from bivy to Zugspitze I noticed that many small flat areas like this had a tiny stonewall built around it. These places would be ideal spots for an open air bivy with a some kind of shelter from wind.

At noon we arrived to a cliff and Dima suggested that we could abseil with our rope. Terrain was climbable, but we thought that using the rope would be more safe and convenient. There was a metal ring bolted to the rock that we used as an anchor. We had a 30 m / 98 ft rope, because we didn’t think that we would need a longer one and didn’t want to carry any excess weight. The cliff was a little less than 15 m / 49 ft, so it was quite perfect for our rope. I somehow succeeded to pull my backup prusik insanely tight and because of that my abseiling was not the smooth one that I had planned, but an unsightly jerking down the rope.

Soon after our only rope action of this climb we found the crux of the day. The route was marked traversing over a 6 m / 20 ft high boulder that offered once again hanging over the void with moderate holds. I climbed over that rock, but Dima wanted to see if he could find a way around it. He did find an alternative route and we met each other on the other side of the rock.

For a while we had enjoyed the nice view down to Höllental, from where we climbed to Zugspitze two years ago. Little by little we also started to see the Höllentalferner-glacier in the end of the valley. The glacier seemed be more dry and had more crevasses open than in last few years. In addition there was a long line of ants…I mean climbers waiting for their turn to climb over the bergschrund and to proceed from the glacier to the rock. First time when I was climbing that route in 2012, this bottleneck had only a few people waiting. The second time, with Dima in 2013, there was approximately ten climbers. Now we could see far more than 50 climbers standing in line and the rock wall was also full of tiny dots moving with determination. I was utterly happy that I wasn’t climbing that “classic route” anymore. (On the very next day at the place I just described there was a climber without the appropriate gear. They got into some kind of trouble and a 24 years old man from Munich tried to help them – ending up himself falling into a crevasse and having life threatening injuries.)

The day was turning to be a really hot one and I gave up one more layer of clothing, continuing to climb in a t-shirt. I recalled that I had forgotten to take the sunscreen with me and knew that I was going to burn my skin badly. From the last small summit before Zugspitze I called to my father, who had taken a cable car to Zugspitze. He told that he had already seen us and was taking photos from the terrace of Münchner Haus that is right next to the summit of Zugspitze.

The last section to Zugspitze was a plain trail, where we happened to find an ancient VF cable leading somewhere down to Schneeferner-glacier. We also passed the crossroads where climbers coming from Höllental ascend to Jubiläumsgrat and spent a little while talking with two climbers.

Like in every sunny day, the summit of Zugspitze was full of all kinds of couture-climbers with their handbags and flip flops. You can take a cable car right next to the summit and from the terrace there is a short scramble to the summit. After spending two days climbing the ridge, my tolerance to stand in line with this crowd to get my last summit wasn’t the best possible. Still, we played nice, waited in line and summited the top of Germany, Zugspitze (2962 m / 9718 ft), about at 14:30. For Dima it was the second time and for me the third. Reaching the summit didn’t feel very special, but finishing the Jubiläumsgrat was amazing.

Once again we had to stand in line to get away from the summit and to the terrace to meet my father. We went to have a soup lunch in the highest Biergarten of Germany and discussed about what to do next. Me and Dima had considered to descend to Reintal and walk all the way to Garmisch-Partenkirchen. That would mean many hours more to our already quite exhausting day. We decided to leave that for now and take the cog wheel train down to GaPa. My father was full of energy and he wanted to descend through that only hiking route of Zugspitze.

When my father disappeared marching vigorously down hill, me and Dima took the cable car to Schneeferner and continued with the cog wheel trail to GaPa. In that fully packed train happened something that I’ve witnessed countless times: all the people who had come up with the helping hand of the modern machinery rushed in to get to sit comfortably on a chair. The bunch of exhausted climbers had to sit on the floor and on the stairs in the doorway. Well, we found our own comfort after arriving to GaPa: me and Dima (for his request) headed straight to a Irish pub and guzzeled a pint of Guinness and Magners respectively.

After fulfilling my dream to climb the Jubiläumsgrat, I can agree with many climbing sites that this route is not (only) a via Ferrata, even though there are many cables. This misconception causes every year many ill-equipped and incompetent climbers to try the route. Accidents are often lethal, because there is nearly all the time several hundred meter (more than thousand feet) fall on your both sides.

Physically the route is demanding even for a fit climber. Unless you are one of those fast-and-light climbers, I recommend to split the route for two days like we did. To be able to start from the first cable car at Alpspitze and to reach the last cable car at Zugspitze one must be a VERY fast climber. With our skills Jubiläumsgrat can be climbed without a rope in summer – we used our rope only once to abseil. In summer I believe that the 30 m / 98 ft rope is sufficient – winter conditions might be a whole different game. VF device with shock absorber is a must, since there are sections that are secured with cables, but you still might fall several meters (more than 10 ft). Semi-rigid boots are a good choice and I think wearing helmet is mandatory when climbing outdoors. We took some slings and quickdraws for belaying, but no trad rack. We ended up using none of them, but I still would consider taking some gear that works as an anchor for belaying or as a running belay, if climbing simul.

We climbed, as we say in Finnish, slowly but securely. For example DAV says in the Münchner Haus’ website that climbing Jubiläumsgrat takes 11-13 h. We used 16 h in two days. The most fierce climbers are said to use only 8-10 h, but that means really climbing fast and not enjoying the views. In addition I think that our route, climbing “uphill”, takes more time than the classic way, climbing “downhill”. There are some anchors for abseiling, but these mostly serve going “downhill”. Meaning climbing from Zugspitze to Alpspitze it’s possible to save some time by using the rope.

Jubiläumsgrat is very straightforward ridge and finding the route is mainly easy – it’s practically impossible to get lost from the ridge. The challenge is just to find if you should climb over or around every summit and boulder. There are red route marks, but those are really worn out and the red lichen on the rock looks very similar.

There are not many possible exits from the ridge once you got there, so you should pay close attention to the weather conditions and to your own resources before planning to climb Jubiläumsgrat. Between Alpspitze and Hochblassen there is one trail down to Grießkar and another to Matheisenkar. Next opportinity to exit is between Mittlere and Innere Höllentalspitze (closer to the latter) that takes you along the Brunntalgrat to Knorrhütte. Just before arriving to Zugspitze there is a chance to descend Höllental via Ferrata to Höllental, but I really wouldn’t use that as an emergency exit since Münchner Haus is behind the hill. In the eastern end of the ridge, near Alpspitze, there is no places for overnight quests in Osterfelderkopf. The closest place to offer a bunk is in Kreuzeck, that is little lower. In the middle of Jubiläumsgrat is Jubiläumsgratbiwak, where we stayed the night and in Zugspitze there is Münchner Haus. Prices for all the huts can be found from the DAV website and you must always make a reservation (except for the bivy). You must use a sleeping bag or at least a liner when sleeping in a hut or bivy for hygiene reasons. There is no water source at the bivy during the summer, so take enough of it with you (during the winter you can naturally melt the snow).

The best topo of Jubiläumsgrat can be found from Bergsteigen.com and you can download it as a PDF file. I recommend to take a map with you (I had Kompass Garmisch-Partenkirchen Mittenwald 1:35 000) and actually we were surprised to find out that the Jubiläumsgrat route is also drawn to the OpenStreetMap. There is a very good app called OsmAND (offline maps, too) for Android and iOS devices.

My GPS: Movescount
Dima’s GPS: Movescount
Dima’s photos (day 1 and 2)

Jubiläumsgrat: Day 2
Jubiläumsgrat: Day 2
60 photos
Total time: 00:10:08

Heräsin aamulla kuudelta, auringonnousun aikaan, ja herätin myös Diman. Pakkasimme tavaramme Dresdeniläisten vielä nukkuessa ja menimme ulos nauttimaan aamupalaksi…mitäpä muutakaan kuin aina luotettavia Corny-patukoita. Aamuaurinko alkoi juuri valaista ympäröiviä vuoria, mutta ilma oli vielä senverran viileä, että puin softshellin alle lämpimän pitkähihaisen. Sää oli täysin kirkas ja päivästä näytti tulevan todella hieno.

Lähdimme liikkeelle noin puoli seitsemältä. Tämä päivä poikkesi merkittävästi edellisestä, koska päämäärämme, Zugspitze, oli koko päivän selkeästi näkyvissä. Mutta toisaalta ohjelma oli samaa kuin eilenkin: kiipeämistä ylös ja alas. Ennakkotietojen mukaan reitin jälkimmäisellä puoliskolla olisi huomattavasti vähemmän via Ferrata -vaijereita, mutta en erityisesti kiinnittänyt asiaan huomiota. Vaijereita oli kuitenkin melko kattavasti kaikissa jyrkemmissä ja selkeästi putoamisvaarallisimmissa paikoissa.

Ylitimme Mittlere Höllentalspitzen (2743 m) puoli kahdeksalta ja näimme samalla myös Dresdeniläisten lähteneen biviltä. Aurinko alkoi pikkuhiljaa lämmittää ja luovuin ensin softshell-takista välttääkseni tarpeetonta hikoilua. Puolen yhdeksän aikaan saavuimme hieman ennen Innere Höllentalspitzeä olevaan risteykseen, josta on mahdollista laskeutua Brunntalgratin suuntaan pois harjanteelta ja jatkaa Knorrhüttelle. Kyltti ennusteli noin 3,5 h matkaa Zugspitzelle, mutta me ylitimme sen arvion reilusti. Hieman ennen yhdeksää saavutimme viimeisen huipun ennen Zugspitzeä eli nousimme Innere Höllentalspitzen (2741 m) laelle.

Olin jotenkin erehtynyt ajattelemaan, että tästä eteenpäin harjanne olisi lähinnä tasaisesti nouseva. Arvatenkin olin väärässä, koska harjanteen keskimääräinen profiili nousi toki tasaisesti, mutta joka välissä kiivettiin taas tutuksi tulleeseen tapaan ylös ja alas. Aloimme myös pikkuhiljaa kohdata vastaantulijoita, jotka olivat lähteneet aamunkoitteessa Zugspitzeltä ja kiipesivät siis harjannetta “alamäkeen”. He levittäytyivät pienten muurahaisjonojen näköisesti edessämme oleville rinteille.

Yhdeksän jälkeen Dresdeniläiset ohittivat meidät ja laskeutuivat köydellä yhden pidemmän jyrkän pätkän. Tämä osio oli mielestämme kuitenkin ihan käytännöllisesti kiivettävissäkin, joten emme ottaneet vielä köyttä esiin. Aurinko paistoi jo melko kuumasti Jubiläumsgratille, mutta varjoisissa kohdissa oli selvästi kylmä.

Kymmenen jälkeen pidimme monen muun kiipeilijän tavoin pienellä tasanteella nopean evästauon. Bivistä Zugspitzellepäin kulkiessa huomasin monelle parin metrin tasanteelle rakennetun matalan kivimuurin. Näissä paikoissa pystyisi siis myös bivittämään kohtuullisesti tuulensuojassa tarvitsematta itse alkaa rakennuspuuhiin.

Saavuimme puolenpäivän aikaan jyrkänteen reunalle ja Dima ehdotti laskeutumista köydellä. Rinne olisi kyllä kiivettävissäkin, mutta totesimme köyden olevan tässä tapauksessa turvallinen valinta, kun tarjolla oli laskeutumiseen soveltuva kallioon pultattu rinkulakin. Mukanamme oli siis 30 m köysi, koska emme uskoneet pidempää tarvitsevamme emmekä halunneet kantaa turhaa painoa mukana. Jyrkänne oli juuri sopivasti hieman alle 15 m, jonka saatoimme siis kaksinkertaisella köydellä laskeutua. Onnistuin itse vetämään prusik-varmistukseni tarpeettoman tiukkaan ja jouduin sulavan laskeutumisen sijaan nylkyttämään itseni vähemmän esteettisesti köyttä alas.

Pian tämän laskeutumisen jälkeen tulimme toisen päivän kiipeilyllisesti haastavimpaan kohtaan. Reitti meni noin kuusimetrisen kivitöytäreen yli ja kohtalaisten otteiden varassa sai roikkua taas tyhjyyden yllä. Kiipesin reitin mukaisesti kiven yli, mutta Dima lähti katsomaan voisiko kiven kiertää sivukautta turvallisempaa reittiä. Hän löysikin jonkinlaisen vaihtoehtoisen reitin ja kohtasimme taas kiven toisella puolella.

Olimme jo aiemmin katselleet allamme avautuvaa näkymää Höllentaliin, josta olimme pari vuotta sitten itsekin kiivenneet Zugspitzelle. Aloimme pikkuhiljaa nähdä myös Höllentalin yläpäässä olevan Höllentalferner-jäätikön, joka näytti aikaisempia vuosia railottuneemmalta. Lisäksi jäätiköllä seisoi valtavan pitkä muurahaisjono…tai siis kiipeilijöitä odottamassa vuoroaan päästä ylittämään reunarailo ja siirtymään jäätiköltä kalliolle. Ensimmäisen kerran kiivetessäni tuota reittiä 2012, oli tässä pullonkaulapaikassa ehkä kourallinen ihmisiä. Toisella kertaa, kiivetessäni Diman kanssa vuonna 2013, jonossa oli noin kymmenen kiipeilijää. Nyt heitä seisoi jäätiköllä pitkälti yli viisikymmentä ja kalliokin oli täynnä pieniä määrätietoisesti eteneviä pilkkuja. Kiittelin onneani, etten ollut enää tuolla “perusreitillä”. (Seuraavana päivänä kyseisellä paikalla eräs ilman asianmukaisia kiipeilyvarusteita liikkeellä oleva henkilö oli joutunut jonkinlaisiin ongelmiin ja häntä auttamaan tullut 24-vuotias Müncheniläinen putosi railoon vammautuen hengenvaarallisesti.)

Aurinko porotti jo varsin kuumasti ja luovuin taas yhdestä vaatekerroksesta jatkaen kiipeilyä t-paidassa. Muistin kiivetessäni, että aurinkorasva oli jäänyt ottamatta mukaan ja tiesin jo odottaa palavani suorassa paahteessa. Viimeiseltä tasanteelta ennen Zugspitzea soitin isälleni, joka oli tullut meitä vastaan Zugspitzelle hissillä. Hän kertoikin jo huomanneensa meidät ja ottavansa valokuvia huipun viereiseltä Münchner Hausin terassilta käsin.

Viimeinen pätkä Zugspitzelle oli selkeää polkua, jonka varrelta löysimme myös sattumalta jonkun muinaisen via Ferrata -vaijerin. Sen irtonaiset pätkät johtivat jonnekin alas Schneeferner-jäätikön suuntaan. Ohitimme myös risteyskohdan, josta Höllentalin kiipelijät nousivat huipun luokse ja juttelimme hetken parin kiipeilijän kanssa.

Zugspitzen huippu oli kaikkien aurinkoisten päivien tapaan kaikenmaailman käsilaukkukiipeilijöiden valloittamana. Aivan huipun viereen pääsee siis hissillä ja terassilta voi kavuta lyhyen matkan itse huipulle. Kiivettyään kaksi päivää harjanteella oma sietokyky jonottaa huipulle pääsyä näiden hissituristien perässä on ehkä arvatenkin hieman huono. Seisoskelimme kuitenkin kiltisti jonossa ja nousimme (Dima toisen ja minä kolmannen kerran) Saksan korkeimmalle huipulle, Zugspitzelle (2962 m), noin puoli kolmelta. Itse huipun saavuttaminen ei tuntunut kovin erityiseltä, mutta Jubiläumsgratin selättäminen oli mahtavaa.

Jonotimme taas ihmismassan keskellä päästäksemme terassille isäni luokse. Menimme yhdessä syömään keitot ja keskustelimme jatkosuunnitelmista. Olimme Diman kanssa pohtineet laskeutuvamme Reintalin kautta jalkaisin Garmisch-Partenkircheniin, joka tarkoittaisi vielä monen monta lisätuntia raskaaseen päivään. Tulimme siihen tulokseen, että jättäisimme sen retken kuitenkin toiseen kertaan ja suuntaisimme hammasratasjunalla takaisin GaPaan. Isäni puolestaan oli tietenkin täysissä voimissaan ja hän päätti lähteä kulkemaan tuota Zugspitzen ainoaa vaellusreittiä alas.

Isäni kadotessa tarmokkaasti marssien alamäkeen, minä ja Dima ajoimme hissillä Schneefernerille ja jatkoimme sieltä junalla GaPaan asti. Täyteen ahdetussa junassa tapahtui aiemminkin todistamani ilmiö: konevoimalla huipulle nousseet turistit ryntäsivät istumaan mukavasti penkeille ja joukko väsyneitä kiipeilijöitä joutui istumaan junan eteisen lattialla. No, me keräsimme mukavuuspisteet suuntaamalla GaPaan saavuttuamme suoraan (Diman toiveesta) irlantilaiseen pubiin kaikkien kiipeilyvälineidemme kanssa ja kumosimme terassilla tyytyväisinä kurkkuumme tuopilliset Guinnessia ja Magnersia.

Kiivettyäni pitkään unelmoimani Jubiläumsgratin voin allekirjoittaa kaikkien kiipeilysivustojen toistaman mantran, ettei reitti ole (pelkkä) via Ferrata, vaikka vaijereita on paljon. Ja ymmärrän, että tämän harhaluulon takia Jubiläumsgratille päätyy vuosittain kiipeilijöitä liian vähällä kokemuksella ja huonoilla varusteilla. Onnettomuudet ovat usein kuolemaan johtavia, koska molemmille puolille on jatkuvasti satojen metrien pudotus.

Reitti on fyysisesti raskas hyväkuntoisellekin kiipeilijälle ja ellei satu olemaan hyvin nopea liikkuja vuorilla, suosittelen harkitsemaan puolittamaan työmäärän meidän tapaamme kahteen päivään. Ehtiäkseen Alpspitzen ensimmäiseltä hissiltä Zugspitzen viimeiselle hissille pitää olla TODELLA nopea kiipeilijä. Meidän tasollamme Jubiläumsgrat on kesäkaudella kiivettävissä ilman köyttä ja me käytimme köyttä siis vain yhteen (ei välttämättömään) laskeutumiseen. Kesällä uskon tuon 30 m köyden olevan sopiva mitta – talvikiipeily voi asettaa erilaisia vaatimuksia. VF-laite kannattaa ehdottomasti olla, koska Jubiläumsgratilla on mahdollista VF-vaijerein varmistetuissa paikoissa pudota useita metrejä. Puolijäykät kengät olivat hyvä valinta ja kypärä on mielestäni ulkona itsestäänselvyys. Meillä oli varmistamista varten mukana slingejä ja jatkoja, mutta ei varsinaista trädikamaa. Emme tosin käyttäneet näitä, mutta harkitsisin silti ottamaan jotain millä voi tarvittaessa kiinnittyä varmistamaan tai käyttää juoksevana varmistuksena kiivetessä simulina.

Kiipesimme reittiä sanonnan mukaisesti hitaasti, mutta varmasti. Esimerkiksi DAV arvioi Münchner Hausin sivuilla kiipeilyn kestoksi 11-13 h, me käytimme kahtena päivänä yhteensä noin 16 h. Hurjimmat arviot ovat olleet 8-10 h paikkeilla, mutta silloin täytyy jo oikeasti kiivetä todella kovaa vauhtia eikä paljon maisemia katsella. Lisäksi epäilen meidän tapaamme “ylämäkeen” kiipeämisen vievän hieman enemmän aikaa kuin tavallisen suunnan “alamäkeen”. Kallioon on asennettu jonkin verran laskeutumisankkureita, mutta nämä nimenomaan tukevat meille vastakkaiseen suuntaan kulkemista. Zugspitzeltä Alpspitzelle mennessä aikaa voi siis monessa paikassa säästää käyttämällä köyttä.

Jubiläumsgrat on suoraviivainen harjanne ja reitin löytäminen on siinä suhteessa helppoa – harjanteelta ei ole käytännössä mahdollista eksyä. Haasteet tulevat lähinnä siinä, että reittimerkit ovat kuluneita ja punaiset merkit sekoittuvat helposti samanväriseen kivien pinnassa olevaan jäkälään. Toisinaan joutuu siis katsomaan tarkasti onko suotavaa kiivetä jonkin kohouman yli vai kiertää se jommalta kummalta puolelta.

Poistumismahdollisuuksia harjanteelta on vähän, joten säähän ja omiin voimavaroihin kannattaa kiinnittää huomiota mielummin jo ennen kiipeämään lähtemistä. Alpspitzen ja Hochblassenin välistä menee polku Grießkariin ja Matheisenkariin. Mittelere ja Innere Höllentalspitzen välistä (lähempänä viimeksimainittua) menee Brunntalgratia pitkin polku Knorrhüttelle. Juuri ennen Zugspitzeä on myös mahdollisuus laskeutua Höllental via Ferrataa pitkin Höllentaliin, mutta sitä en suosittele hätäpoistumiseen, koska Münchner Haus on yhden mäen takana. Alpspitzen päässä Osterfelderkopfilla ei ole yöpymismahdollisuutta, mutta hieman alempana Kreuzeckillä voi yöpyä. Keskellä Jubiläumsgratia on Jubiläumsgratbiwak, jolla yövyimme ja Zugspitzellä on Münchner Haus, jossa voi myös yöpyä. Majakohtaiset hinnat löytyvät DAV:in sivuilta ja yöpaikka kannattaa aina varata etukäteen (biville ei voi tehdä varauksia). Majoilla ja bivillä edellytetään käytettävän hygieniasyistä omaa makuupussia tai vähintään makuupussin lakanaa. Bivillä ei ole juoksevaa vettä, joten kesällä nestettä kannattaa ottaa tarpeeksi mukaan (talvella voi tietysti sulattaa lunta).

Mielestäni ehdottomasti paras topo Jubiläumsgratista löytyy Bergsteigen.comin sivuilta ja sieltä sen voi ladata itselleen PDF-muodossa. Suosittelen ottamaan mukaan myös kartan (minulla oli Kompass Garmisch-Partenkirchen Mittenwald 1:35 000) ja itseasiassa yllätykseksemme huomasimme reittiä voivan tarkastella myös OpenStreetMapissa, josta löytyy hyvä sovellus OsmAND (myös offline-kartat) Androidille ja iOS-laitteille.

Minun GPS-tiedot: Movescount
Diman GPS-tiedot: Movescount
Diman valokuvat (1. ja 2. päivä)

Posted on 1 Comment on Jubiläumsgrat: Day 1

Jubiläumsgrat: Day 1

We had been waiting for a good weather window for our main goal, Jubiläumsgrat, and finally it seemed to be the time. Me and Dima packed our climbing gear in the evening and woke up early in the morning. The plan was to spend a night on the mountain so we were in no hurry.

Jubiläumsgrat (Jubilee Arête) is about 5,3 km / 3,3 miles long (as the crow flies) mountain ridge more than 2000 m / 6500 ft over the sea level. The actual climbing distance is about 8,1 km / 5 miles. In the east end of the ridge is the summit of Alpspitze (2628 m / 8622 ft) and in the west end is the highest mountain in Germany, Zugspitze (2962 m / 9718 ft). In addition to these two, the route traverses over three Höllentalspitze summits – Äußere (2720 m / 8920 ft), Mittlere (2743 m / 8999 ft) and Innere (2741 m / 8993 ft) – and over Vollkarspitze (2630 m / 8630 ft). Geologically Jubiläumsgrat starts from Hochblassen (2706 m / 8878 ft) – that is a tad off from the route – but also the ridge between it and Alpspitze is a part of the Jubiläumsgrat route.

Most climb the ridge “downhill”, meaning in W-E direction, from Zugspitze to Alpspitze. Many sources state that the route is easier this way, especially for belaying some sections. We had decided to climb “uphill”, in E-W direction, from Alpspitze to Zugspitze. I can’t say any better reason for this than the gut feeling of liking the idea of going up instead of down. In any case climbing the Jubiläumsgrat means constantly climbing up and down, so the route is not easy whatever the direction. Part of the Jubiläumsgrat has via Ferrata cables, but the route is absolutely not a VF and it demands good skills in ridge climbing. The VF parts are graded to C/D and I find that being truthful. In UIAA grades Jubiläumsgrat is said to be I and II, partly III-.

The first cablecar from GaPa to Osterfelderkopf left at 8 am, but we postponed the start with an hour to avoid the first overcrowded ride of the climbers heading to Alpspitze. One-way ticket for an adult during the summer season costs 17 €. After we reached the top in 2033 m / 6670 ft, we took our time to put on all climbing gear. Before 10 am we started to follow the big crowd climbing the Alpspitze via Ferrata. The weather was partly cloudy, but the visibility was still good. We have climbed the VF route with Dima in 2013 and now we moved considerably faster.

We passed several groups of slower climbers while ascending to Alpspitze. The route splits towards Jubiläumsgrat a bit before the summit, but since it wasn’t that far we decided to go with the flow and strut around the summit. We reached the summit of Alpspitze in 2628 m / 8622 ft at noon. The cloud that had been chasing us during the climb started to reach us now and the view to GaPa was poor. We enjoyed a quick snack in form of Corny muesli bars and continued straight over the summit towards the Jubiläumsgrat. The other route, that I mentioned before, joined to this one just below the summit. Now we finally left the big crowds behind us and saw only couple other climbers ahead of us: now starts the real climbing!

Even though we could every now and then see all the way to Zugspitze through the clouds, it was difficult to understand how massive the whole ridge was and distances were difficult to define. We were in good spirits and started to climb up and down. There was more VF cables than I had expected and all were in good condition. The clouds that were surrounding us started gradually condense and while it grew to a light rain, we pulled the rain covers over our backpacks. After 1 pm we arrived to the crossroads and studied the signs and our map for a little while. On the right side of the ridge was a trail descending to Matheisenkar and all the way to Höllental. On the left was our route to Jubiläumsgrat, to Hochblassen and an exit possibility by descending to Grießkar. We had thought about taking a detour to climb Hochblassen, but now we felt that Jubiläumsgrat alone would be enough.

Little by little we began to meet people who were coming from Zugspitze and some of them asked about our plans. When I mentioned that we are going to spend the night at Jubiläumsgratbiwak, one climber told that we wouldn’t be alone and pondered that the bivy might even be full. In that case we would have to bivy out in the open, which would be doable in this weather. We reached the summit of Vollkarspitze in 2630 m / 8630 ft at 15:30, but to tell the truth we weren’t at that moment aware of it. The summit doesn’t have any kind of sign on it and while climbing inside a cloud, it didn’t really stand out of all the high points on the ridge that we climbed.

During the day it became very clear to us that even though the grade wasn’t by no means too difficult, the route is very exhausting to climb. When you are not climbing up, you’re climbing down – there is virtually no flat parts. Every once in a while the ridge might be little wider and the next moment it turns to be as sharp as a knife. You don’t always know are you actually climbing, walking or going on all fours. The most steepest sections are secured with VF cabels, which makes you feel more safe. But on the other hand we discussed about this when descending from Vollkarspitze: There is the most difficult VF section of the route, a D-grade vertical wall. The cable prevents a lethal fall, but it doesn’t take away the risk of getting major injuries. The free fall would still be several meters (more than 10 ft) and even with the shock-absorber the fall would end smashing against the rock wall.

In addition to the steep sections, many places covered with loose rocks are dangerous. You end up often climbing or traversing a steep slope that ends to a ravine. Losing the balance might easily lead to an unstoppable slide towards the void. We didn’t feel the need to rope up, since when climbing simul, one might drag another with him when falling. Belaying all the time would have slowed us down considerably. We decided to move carefully through difficult passages and that seemed to suit us well.

For me the crux of the route was before Äußere Höllentalspitze, on a steep slope with loose rocks as described earlier. At the end of the slope we had to climb around a large smooth boulder to be able to continue climbing up. Dima went first and waited for me on the other side. I started to inch myself against the surface of the rock and pushed my other leg in an uncomfortable in-rotated position to maintain the balance. I reached far around the boulder and got my hand on a small edge. In that moment I realised that I got myself into a position where it would be very hard to move to any direction. And if I would lean back a slightest bit, I would lose my grip from the edge and fall all the way to the valley. I froze completely and the paralysing fear of the death seemed to last forever. I said to Dima: “Now it’s a really bad place.” Dima instructed me to reach a little bit further of the small edge: “There is a jug!” Desperately I stretched my arm a wee bit more and felt the blissful moment of my fingers digging into a perfect jug type hold. I was able to drag myself past the boulder, but the moment of horror didn’t want to leave my head. We continued climbing and I kept on feeling the disturbing fear in my mind, until I decided that I just have to get over it. Somewhere from the dusty basement of my memories I dug out the Bene Gesserit litany against fear, from the Dune trilogy that I red perhaps 15 years ago:

I must not fear. Fear is the mind-killer. Fear is the little-death that brings total obliteration. I will face my fear. I will permit it to pass over me and through me. And when it has gone past I will turn the inner eye to see its path. Where the fear has gone there will be nothing. Only I will remain.
–Frank Herbert (Dune)

Only I will remain. For some reason this helped me to focus on climbing and let go of the fear. In hindsight it might have been a good idea to climb that section with a belayer, because the consequences of a fall would have been catastrophic. But the boulder didn’t seem that difficult to pass, until you realised that you hang on a sloper ball. Dima asked me a while later if I want to rope up. I told him that I don’t feel the need anymore, since the hardest part seems to be behind us.

We climbed on, up and down, and the bivy was nowhere to be seen. Every time when we climbed on a spike we wished to see the bivy, but there was nothing. At 6 pm we summited Außere Höllentalspitze in 2720 m / 8920 ft, once again unaware of it happening. A while after that I climbed on a small hillock and looked at the ridge ahead of me. I was starting to feel little desperate since we were quite tired. Nothing, only rocks. Then I turned my head down to see where to climb next and there it was! Right below my feet was a small red cabin. I shouted to Dima that I found the bivy, but he was unable to hear me. He was as surprised as I was, when he looked down.

I walked to the bivy, nervously thinking if there will be room for us, and opened the door. In the cabin there was two men with their excessive supper. They greeted me friendly. I told that I was a Finnish climber and my friend was about to join us. These two men were from Dresden and they had also come from Alpspitze. They had taken much more food with them than we did and they offered chocolate crackers for us.

Grathütterl or officially Jubiläumsgratbiwak is 2684 m / 8805 ft above the sea level and about the halfway of the ridge. The bivy was rebuilt in 2011 and it’s maintained by DAV Munich. There are giro transfer papers in the bivy that you can use to pay the 3 € fee for DAV Munich. They use the money to cover the maintenance expenses of the bivy. Cell phones don’t work inside the cabin, but you are able to call when you go outside. Jubiläumsgratbiwak is primarily an emergency bivouac, but it’s allowed to use it for planned bivy if there are no emergencies. We ended up having plenty of space in the 12 bed bivy, because it was just us four spending the night there. We fell asleep content after over 8 hours of climbing.

My GPS: Movescount
Dima’s GPS: Movescount
Dima’s photos (day 1 and 2)

Jubiläumsgrat: Day 1
Jubiläumsgrat: Day 1
58 photos
Total time: 00:34:20

Olimme odottaneet hyvää sääikkunaa pääkohdettamme, Jubiläumsgratia, varten ja viimein se näytti koittavan. Pakkasimme Diman kanssa kiipeilyvälineet edellisenä iltana valmiiksi ja heräsimme aamulla aikaisin päästäksemme hyvissä ajoin liikkeelle. Olimme suunnitelleet viettävämme yötä harjanteella, joten varsinaista kiirettä ei ollut.

Jubiläumsgrat on linnuntietä mitattuna noin 5,3 km pitkä vuorenharjanne yli 2000 m korkeudessa, mutta kiipeilymatkaa reitillä kertyy noin 8,1 km. Harjanteen itäpäässä on Alpspitzen (2628 m) huippu ja länsipäässä Saksan korkein vuori, Zugspitze (2962 m). Reitti kulkee näiden kahden huipun lisäksi kolmen Höllentalspitzen – Äußere (2720 m), Mittlere (2743 m) ja Innere (2741 m) – sekä Vollkarspitzen (2630 m) yli ja sivuaa Hochblassenia. Geologisesti Jubiläumsgrat alkaa Hochblassenilta (2706 m), mutta sen ja Alpspitzen välinen harjanne kuuluu myös reittiin.

Suurin osa kiipeää harjanteen “alamäkeen” eli länsi-itä -suunnassa Zugspitzeltä Alpspitzelle. Reitin sanotaan myös olevan näinpäin hieman helpompi joidenkin paikkojen varmistamisen osalta. Me kuitenkin olimme päättäneet kiivetä harjanteen “ylämäkeen” eli itä-länsi -suunnassa Alpspitzeltä Zugspitzelle. En osaa tälle päätökselle sen parempaa syytä sanoa kuin että jostain syystä nousujohtoinen reitti kuullosti houkuttelevammalta. Jokatapauksessa Jubiläumsgratilla joutuu kiipeämään toistuvasti ylös ja alas, joten kevyttä kulku ei ole kumpaankaan suuntaan. Osa Jubiläumsgratista on varmistettu via Ferrata -vaijerein, mutta kyseessä ei missään nimessä ole pelkkä VF vaan reitti vaatii myös harjannekiipeilytaitoja. Via Ferratan vaikeusaste on luokiteltu useimmissa lähteissä C/D-tasolle, mikä pitää mielestäni paikkansa. UIAA-asteikolla Jubiläumsgratin sanotaan sisältävän kiipeilyä vaikeusasteilla I, II ja osittain III-.

Ensimmäinen hissi GaPasta Osterfelderkopfille lähti kahdeksalta, mutta vältimme Alpspitzelle nousijoiden aamuruuhkan saapumalla hissille hieman yhdeksän jälkeen. Yhdensuuntainen hissimatka maksaa kesäkaudella aikuiselta 17 €. Puettuamme kiipeilykamppeet päällemme hissin yläasemalla 2033 m korkeudessa, lähdimme ennen kymmentä seuraamaan kiipeilijöiden valtavirtaa Alpspitzen via Ferratalle. Sää oli osittain pilvinen, mutta näkyvyys oli tässä vaiheessa vielä hyvä. Olimme kiivenneet kyseisen VF-reitin Diman kanssa vuonna 2013 ja nyt etenimme huomattavasti edellistä kertaa nopeammin.

Ohitimme useita joukkoja hitaampia kiipeilijöitä noustessamme Alpspitzelle. Reitti haarautuu Jubiläumsgratin suuntaan hieman ennen huippua, mutta tästä kohdasta on niin lyhyt matka huipulle, että päätimme kuitenkin käydä valtavirran kanssa patsastelemassa Alpspitzellä. Saavutimme Alpspitzen huipun 2628 metrin korkeudessa puolenpäivän aikaan. Tässä vaiheessa meitä koko nousun ajan tasaisesti jahdannut pilvi alkoi saavuttaa meidät ja näkyvyys GaPan suuntaan oli huono. Söimme nopeasti yhdet Cornyt ja jatkoimme suoraan huipun yli kulkevaa reittiä kohti Jubiläumsgratia. Aiemmin mainitsemani alempaa haarautunut reitti yhdistyy tähän reittiin melko pian huipun alapuolella. Tässä vaiheessa kiipeilijöiden ruuhka jäi taaksemme ja näimme edessämme vain pari muuta ihmistä: vihdoin päästään tositoimiin!

Vaikka pilvien välistä ajoittain näki Zugspitzelle asti, oli harjanteen massiivisuutta vaikea käsittää ja etäisyydet tuntuivat hyvin epämääräisiltä. Tunnelma oli kuitenkin korkealla ja lähdimme kiipeämään vuorotellen alas ja ylös. VF-vaijereita oli enemmän kuin olin odottanut ja ne olivat hyvässä kunnossa. Pilvet ympärillämme alkoivat pikkuhiljaa tiivistyä ja kevyen sateen alkaessa vedimme suojat reppujen päälle, mutta olosuhteet olivat yhä varsin hyvät. Saapuessamme ensimmäiseen risteyspaikkaan yhden jälkeen jouduimme hetken tutkimaan kylttejä ja karttoja. Harjanteen oikeaa puolta pääsee laskeutumaan Matheisenkarin suuntaan ja sitä kautta Höllentaliin, vasempaa puolta lähtee reitti Jubiläumsgratille ja Hochblassenille sekä poistumisreitti Grießkarin kautta itään. Olimme pohtineet myös Hochblassenilla käymistä, mutta Jubiläumsgratissa on jo yksinäänkin paljon kiivettävää.

Aloimme pikkuhiljaa kohdata myös vastaantulijoita, jotka toisinaan tiedustelivat suunnitelmiamme. Kun mainitsin aikovamme viettää yötä Jubiläumsgratbiwakilla, eräs kiipeilijä kertoi, ettemme olisi bivillä yksin ja epäili siellä mahdollisesti olevan jopa täyttä. Siinä tapauksessa joutuisimme bivittämään ulkona, mikä sään puolesta oli kyllä mahdollista. Saavutimme Vollkarspitzen huipun 2630 metrissä noin puolen neljän aikaan, mutta totta puhuakseni emme edes tienneet sitä kiivetessämme, koska huippua ei ole mitenkään merkitty eikä se pilven seassa kulkiessa kummemmin erottunut muista harjanteen kohoumista.

Päivän aikana tuli hyvin selväksi, että vaikka reitin vaikeustaso ei ollut mitenkään mahdoton, se todellakin on fyysisesti raskas. Jos et ole kiipeämässä ylös niin kiipeät alas – tasaista ei ole juuri ollenkaan. Toisinaan harjanne on hieman leveämpi ja välillä se on veitsenterävä. Aina ei itsekään tiedä onko senhetkinen kulku enemmän kiipeilyä, kävelyä vai konttaamista. Jyrkimmät paikat ovat varmistettu VF-vaijerein, mikä tuo turvallisuudentunnetta. Toisaalta vaikeimmassa VF-kohdassa, laskeutuessamme D-tason jyrkännettä Vollkarspitzeltä, pudotessa vaijeri pelastaisi kuolemalta, mutta siitä huolimatta vakavan loukkaantumisen riskiä se ei poista. Vapaata pudotusta tulisi jokatapauksessa useita metrejä ja nykäyksenvaimentajasta huolimatta lopussa iskeytyisi kiviseinämään.

Jyrkkien kohtien lisäksi haastavia paikkoja ovat monet irtokivien peittämät alueet. Usein joutuu kiipeämään tai sivuttaiskulkemaan jyrkkää rinnettä, joka päättyy ammottavaan rotkoon. Horjahtaminen voi siis helposti johtaa pysäyttämättömissä olevaan luisuun kohti tyhjyyttä. Emme kuitenkaan kokeneet tarpeelliseksi käyttää köyttä, koska simulina kulkiessa pudonnut vetäisi toisen mukanaan ja varmistaminen olisi hidastanut tarpeettomasti etenemistä. Päätimme vain liikkua varovaisesti vaikeissa kohdissa ja ratkaisu sopi meille hyvin.

Minulle reitin kruksi tuli vastaan ennen Äußere Höllentalspitzeä erään tällaisen viettävän irtokivisen rinteen alareunassa, jonka päätteeksi piti kiivetä ison sileähkön kiven ympäri päästäkseen jatkamaan ylöspäin. Dima ohitti kiven ensin ja jäi odottamaan minua toiselle puolelle. Minä hivuttauduin kiven pintaa pitkin työntäen toisen jalan epäkiitolliseen asentoon sisäkierrossa, koska näin pääsin jotenkin tasapainoon. Kurotin pitkälle kiven ympäri ja tavoitin listamaisen otteen. Siinä vaiheessa tajusin olevani asennossa, josta on vaikea liikkua oikealla tai vasemmalle ja jos nojaan yhtään taakse pettää otteeni listasta ja putoan laakson pohjalle asti. Lamaannuttava kuolemanpelko ja täydellinen jäätyminen tuntui kestävän ikuisuuden ja sanoin Dimalle: “Nyt on tosi paha paikka.” Dima neuvoi minua kurottamaan vielä hieman pidemmälle listaotetta pitkin: “Siinä on kahva!” Epätoivoisesti venytin kättäni hieman pidemmälle ja koin autuaan tunteen sormieni upotessa täydelliseen kahvaotteeseen. Sain vedettyä itseni kiven turvalliselle puolelle, mutta juuri koettu kauhunhetki ei ottanut lähteäkseen. Jatkoimme matkaa eteenpäin ja pelko pyöri häiritsevästi mielessäni, kunnes päätin, että nyt tästä täytyy päästä yli voidakseni jatkaa. Jostain muistin kätköistä aivoni tarjoilivat minulle ehkä 15 vuotta sitten lukemastani Dyyni-trilogiasta Bene Gesserit -järjestön pelonhallintamantran:

En saa pelätä. Pelko on mielen tappaja. Pelko on pikku kuolema, joka tuo täydellisen sammumisen. Katson pelkoani suoraan. Annan sen kulkea ylitseni ja lävitseni. Ja kun se on mennyt ohi, käännän sisäisen silmäni näkemään sen tien. Mistä pelko on kulkenut, siinä ei ole mitään. Vain minä pysyn.
–Frank Herbert (Dyyni) suom. Anja Toivonen

Vain minä pysyn. Jostain syystä tämä auttoi kääntämään tietoisuuteni takaisin kohti meneillään olevaa tehtävää ja pois pelosta. Jälkeenpäin ajatellen tuo kohta olisi kannattanut ohittaa köyden kanssa ja varmistaen, koska putoamisen seuraukset olisivat olleet katastrofaaliset. Kuitenkin paikka näytti lähestyttäessä helpommalta kuin se oli ja vaikeus selvisi vasta huomatessaan roikkuvansa sloupperipallossa. Dima kysyi vähän ajan kuluttua, että haluaisinko kulkea köydessä. Sanoin kuitenkin, että en kaipaa sitä enää, kun vaikein paikka taisi jo mennä.

Kiipeily jatkui ylös ja alas, eikä biviä näkynyt missään. Aina noustessamme vähän korkeammalle toivoimme näkevämme bivin, mutta mitään vihjettäkään ei ollut havaittavissa. Kuuden aikaan ylitimme Außere Höllentalspitzen 2720 metrissä, mutta tämäkin huiputus tapahtui autuaan tietämättömänä. Hieman sen jälkeen kiipesin taas yhden pienen töytäreen päälle ja katselin jo hieman toivottomana eteenpäin, koska aloimme olla melko väsyneitä. Ei mitään, pelkkää kiveä. Sitten käänsin katseeni alas nähdäkseni mistä kiipeän eteenpäin ja siinä se oli! Jalkojeni juuressa muutaman metrin alempana törötti pieni punainen mökki. Hihkuin iloisesti Dimalle löytäneeni bivin, mutta hän ei kuullut mitä sanoin ja tuli väsyneen näköisenä kohti. Yllätys oli yhtä suuri hänen katsahtaessa alaspäin.

Kävelin biville ja jännittäen olisiko meille tilaa, avasin oven. Majassa istui kaksi miestä runsaiden eväiden äärellä ja tervehti minua ystävällisesti. Kerroin olevamme suomalaisia kiipeilijöitä ja ystäväni olevan tulossa perässä. Miehet olivat Dresdenistä ja kiipeämässä Jubiläumsgratia kanssamme samaan suuntaan. He olivat ottaneet huomattavasti enemmän ruokaa mukaansa ja tarjosivat meille keksejä.

Grathütterl eli virallisesti Jubiläumsgratbiwak sijaitsee 2684 metrin korkeudessa suunnilleen puolivälissä harjannetta. Maja on uusittu vuonna 2011 ja sitä ylläpitää DAV:n Münchenin osasto. Bivillä on maksulappuja, joilla voi suorittaa 3 € suuruisen yöpymismaksun, jolla DAV München kattaa ylläpitokuluja. Kännykkäverkko ei toimi bivin sisällä, mutta ulkopuolelta voi soittaa. Ensisijaisesti kyseessä on hätäbivi, mutta majalla saa yöpyä myös suunnitellusti jos hätäyöpyjiä ei ole. Yöpymistilaa 12 hengen bivissä oli siis kaikille runsaasti, koska meidän neljän lisäksi muita ei sinä yönä tullut. Nukahdimme tyytyväisinä yli kahdeksantuntisen kiipeilyn päätteeksi.

Minun GPS-tiedot: Movescount
Diman GPS-tiedot: Movescount
Diman valokuvat (1. ja 2. päivä)

Posted on 5 Comments on Ehrwalder Sonnenspitze

Ehrwalder Sonnenspitze

Me and Dima woke up at 05:30 to catch the 06:37 train – or actually a bus replacing the train – to Ehrwald in Austria. The ticket from GaPa to Bahnhof Ehrwald-Zugspitzbahn  cost 6,10 €. It took us a half an hour to walk the 3,5 km (2,2 miles) from the train station (974 m / 3195 ft) to the beginning of the trail (1038 m / 3405 ft).

Ehrwalder Sonnenspitze, unofficially known also as the Matterhorn of Ehrwald, is a 2417 m (7929 ft) high mountain in Tirol. Despite from it stunning appearance it doesn’t seem to attract a large amount of climbers or the documentation of it is just otherwise sparse. I really didn’t succeed to find any proper information about how demanding the route is and part of what I found was contradictory. Most accurate info was in the article at Bergsteigen.com, though the grading was ambiguous. In the topo it says that the route is partly 5- (in what grading system?) and I didn’t face a single move with that grade – at least in Fontainebleau or UIAA grades. That being said, I wish to succeed in offering some little bit more accurate knowledge about climbing the Sonnenspitze.

We started by ascending the Hoher Gang to Seebensee (1657 m / 5436 ft). This via Ferrata with A/B-grade is an easy one and necessarily you don’t need any climbing gear for it at all. We didn’t use any, nor did anyone other that we saw (including a pre-teenage child). Our pace was rather easy and after two and a half an hour we reached the shore of the lake Seebensee.

From there we continued towards Coburger Hütte (1917 m / 6289 ft). The ascent from the lake to the hut is a walk along a trail, but for me this part felt heavy for some reason. Perhaps it was the skimpy breakfast that was eating my strength. This section took us about two hours. At the hut we enjoyed a good and simple lunch served by very friendly staff. You can stay a night at the Coburger Hütte and I recommend this option, since the view from the hut is beautiful and the hut is reachable without any climbing skills, too. Other routes in addition to the Sonnenspitze are near the hut and there is also a Klettergärten (rock climbing area).

After the refreshing lunch we continued from Coburger Hütte towards the south ridge of Sonnenspitze. The clouds were circling around the summit, revealing and hiding it every once in a while. About an hour later we arrived to the place where the actual climbing begins. We inspected the terrain and decided that we could climb it without belaying. The ridge was steep, but the holds were good and mostly solid, offering nice stemming in some short chimneys. Very soon we reached the first anchor. South ridge has lots of new anchors with a proper structure of two glued bolts, a chain and a carabiner. In addition we found many old anchors that I named magpie’s toes and some other old anchors or combination of an old and a new anchor. Anchors are placed frequently enough that you can abseil easily with a 60 m (197 ft) rope. We had only a 30 m (98 ft) rope with us, but we didin’t plan to descend the south ridge. Anchors can serve as stands for a belayer, but if one has a decent climbing technique (I can lead 6b indoors and something around 5 outdoors) this section can be free soloed.

Surprisingly we needed the rope first time after the steeper section, when the route changed more to a trail-like. There was a place where not more than 30 cm (1 ft) wide trail had a straight drop to the emptiness on the other side and a overhanging bulge of rock on the other side. Dima was belaying while I leaded pass that rock bulge and set a few pros on the way. Actually the place wasn’t as difficult and dangerous as it first seemed, but I wasn’t able to see that behind the rock bulge.

Shortly after this we arrived to the only via Ferrata section of the south ridge. It’s a short traverse, that might have needed belaying, if there were no wires. This was the only place where we used our VF-device. That’s why I don’t recommend bringing that excess weight with you at all, because you can easily use a sling with a carabiner for this purpose. The energy absorber doesn’t bring any additional safety since the climbing is not vertical.

The climbing continued sometimes as a bit steeper scrambling sections and sometimes as a steep hike along a trail. We surprised ourselves arriving to the summit of Sonnenspitze Vorspitze (fore-summit), that is the highest peak of the mountain at 2417 m (7929 ft). In a cloudy weather and with the ridge itself blocking the view, we didn’t see the summit before we were standing on it. We arrived the Vorspitze at 15:40, meaning we spent two and a half an hour climbing the south ridge. We took a few photos and continued climbing the last sharp ridge to the main summit. This passage was quite delicate, but luckily there were placed many magpie’s toes that we could use as protection and anchors, while climbing to the main summit. I was leading and Dima was belaying me. We reached the cross at the main summit of Ehrwalder Sonnenspitze in 2416 m (7926 ft) at 16:15.

We were all the time more or less inside a cloud, so there really was no view to enjoy for us. It started to rain while we were crossing the ridge between the summits and we got wet since there was no chance to change the clothes there. My father had hiked to the Coburger Hütte and I informed him that we were starting to descend and we agreed to meet at the Seebenalm (1575 m / 5167 ft). We abseiled the first section of the northeast/east -ridge, but realised then that we could move faster climbing down simul instead of abseiling with our 30 m (98 ft) rope. The rock was slippery due the rain, but this side of the mountain was less steep than the south ridge. Soon we found some glued clip-on bolts and we decided to use these and the magpie’s toes as protection while climbing simul.

When these protections run out, the route started to change less steep and more to trail-like again. We walked a short while roped together, but soon realised that the rope was only on our way and the difficult sections were behind us. We took off the rope and started to use our trekking poles instead. The rain kept coming and going. During the descend Dima started to have a pain in his back and every jolt sent a painful echo to his back. At some point, while he was leaning against his trekking pole, the pole bent from the middle and Dima fell down to the ground. Luckily he didn’t hurt himself badly, but the trekking pole broke in two and he had to continue with only one pole. While we were coming closer to Seebensee, his backpain was getting worse and he was clearly in agony.

The Seebenalm had closed at 18:00 and because it was raining my father decided to descend the straigthest route, Hoher Gang. He was heading to the parking lot at the Almbahn, where he had left the car. We arrived to Seebensee (1657 m / 5436 ft) after spending three hours descending slowly from the summit. We had planned to continue down along the Seebensee-Klettersteig, but Dima wasn’t able to climb for his back pains and we had to start walking along the road to the Ehrwalder Alm, located at the top of the Almbahn. I let my father know about the change of the plans and asked him to find out if he could drive up to the Ehrwalder Alm, because the Almbahn was no longer running.

Dima was suffering, but there was nothing else we could do but walk. We reached the Ehrwalder Alm (1500 m / 4921 ft) about hour and a half later. My father called to tell me that he succeeded to drive up approximately 150 vertical meters (492 ft), but then there was a closed gate. He would be waiting for us with the car at the gate. Darkness was falling and we put on our headtorches at Ehrwalder Alm. There are two roads down from there: looking from the top, on the left hand side of the Almbahn is a dirt road and on the right hand side is a paved road called Wiesenweg. We took the latter for another 40 minutes before we saw red rear lights glowing in the light of our headtorches in the middle of the forest. After a couple turns we finally arrived to the gate where my father was waiting for us. The car was very welcome view after a 15 hours on the mountain with aching legs and wet gear.

As a whole the Ehrwalder Sonnenspitze is a challenging route. If you take our route (in any direction), I don’t see VF-device being necessary. Using a rope depends on how difficult terraing you feel comfortable free soloing. If you plan descending the south ridge, I would recommend taking a 60 m (197 ft) rope that you can use for abseiling. There are plenty of anchors. Route finding on the south ridge can be challenging every once in a while, so climbing this mountain on a bad weather might not be the best idea. We managed without problems even while mostly climbing inside a cloud, though. The south ridge is not a clear uniform ridge, but full of versatile rock formations that makes the route everything but straightforward. I’m not very experienced on grading climbs, but my opinion is that on Fontainebleau grades the south ridge is nowhere more than 3. And by no means 5. Some of my sources graded the route as UIAA I and partly II. The NE/E-ridge is technically easier than the south ridge. In my opinion a person with decent climbing skills can manage the NE/E-ridge without a rope, especially if one wants to only climb the main summit and not traverse the sharp ridge to the hightest point. These views come from my background and knowledge and it’s crucial that everyone makes their own decicions based on their own skills. The route is steep in many places and a miscalculation, slipping or tripping might lead to death. It’s worth knowing that we were now moving very slowly even compared to our normal pace. We wasted time with camera gear and the problems in descending slowed us down remarkably. This route can be done faster easily.

My GPS
Dima’s GPS
Dima’s photos

Ehrwalder Sonnenspitze
Ehrwalder Sonnenspitze
69 photos
Total time: 06:48:28

Nousimme Diman kanssa aamulla ylös 05:30 ehtiäksemme 06:37 junaan – tai oikeammin junaa korvaavaan bussiin – kohti Ehrwaldia Itävallassa. Lippu GaPasta Bahnhof Ehrwald-Zugspitzbahnille  maksoi 6,10 €. Kävelimme 3,5 km matkan asemalta (974 m) reilussa puolessa tunnissa varsinaisen reitin alkuun (1038 m).

Ehrwalder Sonnenspitze, joka tunnetaan epävirallisesti myös nimellä Ehrwaldin Matterhorn, on 2417 m korkea vuori Tirolissa. Näyttävästä muodostaan huolimatta se joko ei houkuta valtavasti kiipeilijöitä tai on muuten vain huonosti dokumentoitu. Onnistuin löytämään melko vähän tietoa reitin vaatimuksista ja osittain tiedot olivat hyvin ristiriitaisia. Tarkinta informaatiota tarjosi Bergsteigen.comin artikkeli, jonka greidaukset tosin herättivät kysymyksiä. Topokuvassa sanotaan greidin olevan vaikeimmillaan 5- (millä asteikolla?) ja itse en kyllä hyvällä tahdollakaan löytänyt yhtään sellaista kohtaa ainakaan UIAA- tai Fontainebleau-asteikolla. Toivonkin nyt tässä yhteydessä pystyväni tarjoamaan hieman tarkempaa tietoa Sonnenspitzen kiipeämisestä.

Aloitimme nousemalla Hoher Gangia pitkin Seebenseelle (1657 m). A/B-greidattu via Ferrata on helppo ja ei vaadi välttämättä kiipeilyvälineitä ollenkaan. Itse emme niitä tällä osuudella käyttäneet ja eivät myöskään ketkään vastaantulleet (mukaanlukien ala-asteikäinen lapsi). Etenimme rauhallisesti ja saavuimme noin kahden ja puolen tunnin päästä 1657 m korkeudessa sijaitsevan Seebenseen rantaan.

Tästä jatkoimme kohti Coburger Hütteä (1917 m). Nousu järveltä majalle menee polkua pitkin kävellen, mutta itselleni tämä osuus oli yllättävän raskas. Ehkä vaatimaton aamupala verotti voimia. Tämä osuus vei noin kaksi tuntia. Söimme majalla ja ruoka oli tavanomaisesti yksinkertaista ja hyvää. Palvelu oli myös todella ystävällistä. Coburger Hüttellä voi myös yöpyä ja suosittelen tätä vaihtoehtoa lämpimästi, koska maja on hienolla paikalla ja sinne on mahdollista vaeltaa myös ilman kiipeilytaitoja. Majan lähettyvillä on myös useita muita kiipeilyreittejä sekä Klettergärten (kalliokiipeilyalue).

Ruokatauko piristi kummasti ja jatkoimme Coburger Hütteltä kohti Sonnenspitzen eteläharjannetta. Pilvet pyörivät huipun ympärillä välillä peittäen sen kokonaan näkyvistä. Noin tunnin päästä saavuimme eteläharjanteella kohtaan, josta varsinainen kiipeäminen alkaa. Katselimme maastoa ja totesimme, että kyllä tätä kiipeää ihan hyvin varmistamattakin. Kivikko oli ajoittain jyrkähköä, mutta otteita oli hyvin ja välillä tarjolla oli hauskaa stemmailua lyhyissä chimney-pätkissä. Hyvin pian vastaan tuli ensimmäinen ankkuri. Eteläharjanteelle on laitettu uusia laadukkaita ankkureita, joissa on asianmukaisesti kaksi liimapulttia, ketju ja klippiankkuri. Lisäksi vastaan tuli ajoittain harakanvarpaiksi nimittämiäni vanhanaikaisia ankkureita ja muutama muu vanha tai vanhan ja uuden ankkurin yhdistelmä. Ankkureita on tarpeeksi tiuhaan eteläharjanteella, että köydellä laskeutuminen sujuu ongelmitta, jos mukana on 60m köysi. Meillä oli vain 30m köysi, mutta emme olleet suunnitelleetkaan laskeutuvamme samaa reittiä. Tietysti ankkureita voi hyödyntää myös ständeinä, mutta jos on kohtalainen kiipeilytekniikka (itselläni sisällä liidaten 6b, ulkona jotain viitosen paikkeilla) pärjää tällä osuudella ilman köyttä.

Jyrkemmän osion jälkeen reitti muuttui välillä polkumaiseksi ja yllättäen tällä osuudella kaivoimme ensimmäisen kerran köyden käyttöön. Korkeintaan 30 cm leveän polun toisesta reunasta alkoi pystysuora jyrkänne ja polun eteen pullistui lyhyeltä matkalta negatiivinen kivipaasi. Dima varmisti minun liidatessani paikan ohi ja asettaessa muutaman kalliovarmistuksen matkalle. Paikka lopulta ei ollut niin vaikea kuin miltä näytti, mutta kivipaaden toiselta puolelta ei nähnyt kuinka pitkään tämä kohta jatkui.

Vähän tämän jälkeen tuli eteläharjanteen ainoa via Ferrata -pätkä. Kyseessä oli lyhyt poikkikulku, joka olisi vaatinut varmistamista ilman vaijereita. Tämä oli ainoa kohta, jossa käytimme VF-laitetta. Siten en suosittelisi ottamaan tuota lisäpainoa mukaan ollenkaan vaan poikkikulun voi ongelmitta mennä vaikka “lehmänhännällä” (slingi + lukittava sulkurengas). Nykäyksenvaimennin ei tuo lisähyötyä, kun kiipeäminen ei ole vertikaalisuuntaista.

Kiipeäminen jatkui ajoittain jyrkempinä skrämbläyksinä ja ajoittain polkumaisena kulkuna. Saavuimme hieman yllättäen Sonnenspitze Vorspitzelle (etu/esihuippu), joka on siis vuoren korkein kohta 2417 metrissä. Pilvisessä säässä ja muutenkin harjanteen peittäessä näkyvyyden emme nähneet huippua ennen kuin totesimme seisovamme sillä. Saavutimme Vorspitzen noin kello 15:40 eli olimme kiivenneet eteläharjannetta noin kaksi ja puoli tuntia. Otimme muutamia valokuvia ja lähdimme vielä kiipeämään viimeisen ohuen harjanteen varsinaiselle päähuipulle. Tämä pätkä oli kiitettävän ilmava. Tarjolla oli kuitenkin tiuhaan asteltuja harakanvarpaita ja käytimme niitä välivarmistuksina, kiiveten päähuipulle toisen varmistaessa ja toisen liidatessa tai kakkostellessa. Nousimme huippuristille 2416 m korkeuteen noin kello 16:15.

Olimme kokoajan enemmän tai vähemmän pilven sisällä, joten näköalaa ei tarjoutunut oikeastaan mihinkään suuntaan. Vesisade myös alkoi kiivetessämme huippujen välissä ja kastuimme aika nopeasti, koska emme voineet siinä vaiheessa vaihtaa varusteita. Ilmoitin Coburger Hüttelle vaeltaneelle isälleni lähtevämme laskeutumaan ja sovimme tapaavamme Seebenalmilla (1575 m). Laskeuduimme ensimmäisen pätkän koillis-itä -suuntaista harjannetta köydellä, mutta totesimme sen jälkeen, että liikumme nopeammin simulina kuin laskeutumalla 30 m köydellämme. Kallio oli muuttunut liukkaaksi sateesta, mutta tämä puoli vuoresta oli loivempaa kuin eteläpuoli ja kulku siten helpompaa. Pian vastaamme alkoi tulla erikoisia liimapultteja, joissa oli toinen klipattava puoli. Näiden ja harakanvarvas-ankkureiden avulla saatoimmekin kiivetä alas simulina käyttäen kiinteitä rakenteita välivarmistuksina.

Kiinteiden varmistusten loputtua rinne alkoi muuttua taas loivemmaksi ja reitti enemmän polkumaiseksi. Kuljimme hetken köysi välillämme, mutta totesimme pian sen olevan vain tiellä ja luovuimme köydestä sekä otimme vaellussauvat takaisin käyttöön. Vesisade taukosi välillä ja toisinaan satoi enemmän ja toisinaan vähemmän. Laskeutumisen aikana Diman selkä oli alkanut kipeytyä ja tärähtelyt eivät yhtään helpottaneet oloa. Jossain vaiheessa hänen nojatessa voimakkaasti vaellussauvaansa, sauva taittui keskeltä ja Dima kaatui selälleen rinteeseen. Kolhuja lukuunottamatta suurempia henkilövahinkoja ei tässä kärsitty, mutta sauva meni poikki ja Dima joutui jatkamaan laskeutumista yhdellä sauvalla. Lähestyessämme Seebenseetä Diman selkäkivut pahenivat ja hänen olonsa alkoi olla silminnähden tuskainen.

Seebensee Almin sulkeuduttua ja sateen takia isäni oli päättänyt lähteä laskeutumaan suorinta reittiä eli Hoher Gangia alas Almbahnin ala-asemalle, jonne hän oli jättänyt auton. Saavuimme Seebenseelle (1657 m) hitaan laskeutumisen jälkeen noin kolme tuntia huipulta lähdettyämme. Olimme suunnitelleet laskeutuvamme Seebensee-Klettersteigia, mutta Diman selkäongelman takia päätimme lähteä kävelemään tietä pitkin Almbahnin yläasemalla sijaitsevaa Ehrwalder Almia. Ilmoitin isälleni suunnitelmanmuutoksesta ja pyysin häntä selvittämään autolle päästyään voisiko hän ajaa yläasemalle, koska hissi ei ollut enää käynnissä.

Dima kärsi selkäkivusta, mutta emme voineet muuta kuin jatkaa kävelyä. Saavuimme Ehrwalder Almille (1500 m) noin puolitoista tuntia myöhemmin. Isäni soitti minulle kertoakseen päästyään ajamaan noin 150 korkeusmetriä hissin ala-asemalta, kunnes vastaan tuli suljettu portti. Hän jäi portille odottamaan auton kanssa. Puimme Ehrwalder Almilla otsavalot, koska ilta alkoi jo pimentyä tässä vaiheessa. Yläasemalta menee alas kaksi tietä: ylhäältä katsottuna hissin vasemmalla puolella päällystämätön hiekkatie ja oikealla puolella asfaltoitu Wiesenweg. Kuljimme siis tätä jälkimmäistä alas vielä noin 40 min, kunnes otsavalon loisteessa alkoivat pilkottaa punaiset valot jostain metsän keskeltä. Käveltyämme vähän matkaa saavuimme viimein portille, jonka luona isäni odotti auton kanssa. Väsyneinä, märkinä ja jalat kipeinä tämä oli hyvin tervetullut näky lähes 15 tunnin päivän päätteeksi.

Kokonaisuutena katsoen Ehwalder Sonnenspitze on paljon voimia vaativa kiipeilyreissu. Jos kulkee meidän reittejämme mihin tahansa suuntaan, ei VF-laite ole mielestäni tarpeellinen. Köyden käyttäminen riippuu siitä miten vaikeaa maastoa uskaltaa free solota. Jos aikoo laskeutua eteläharjannetta, suosittelisin siihen 60 m köyttä, jolloin laskeutuminen varmasti nopeutuu – ankkureita on tarjolla runsaasti. Reitin löytäminen eteläharjanteella on ajoittain haasteellista, joten erittäin huonolla ilmalla en suosittele Sonnenspitzelle kiipeämistä. Me kuitenkin pärjäsimme ongelmitta, vaikka kuljimme suurelta osin pilven sisällä. Harjanne ei ole selkeä yhtenäinen harjanne vaan täynnä hyvin monimuotoista kiveä, minkä vuoksi reitti ei ole täysin suoraviivainen. En ole kokenut greidien määrityksessä, mutta sanoisin kiipeämisen eteläharjanteella olevan Fontsugreidillä korkeintaan kolmosta – ei missään nimessä viitostasoa. Jotkin lähteet arvioivat eteläharjanteen UIAA I-tasolle ja paikoittain II. Koillis-itä -suuntainen harjanne on teknisesti helpompi kuin eteläharjanne. Kiipeilytaitoinen voi mielestäni pärjätä ilman köyttä koillis-itä -harjanteella etenkin jos haluaa vain kiivetä päähuipun ristille asti eikä kapean harjanteen erottamalle korkeimmalle kohdalle. Nämä ovat omaan kiipeilyyni suhteuteuttuja näkemyksiä, ja jokaisen täytyy tehdä tietenkin päätökset itse ja suhteessa omiin taitoihinsa. Reitti on monin paikoin jyrkkä ja virhearvio, liukastuminen tai kompastuminen voi johtaa kuolemaan. Huomionarvoista on se, että me liikuimme itsellemmekin poikkeuksellisen hidasta tahtia tällä reissulla. Askartelimme jossain määrin aikaa vievästi kameroiden kanssa ja toisaalta laskeutumiseen vaikuttaneet ongelmat hidastivat etenemistä merkittävästi. Reitti on siis helposti mentävissä huomattavasti nopeammin.

Minun GPS-tiedot
Diman GPS-tiedot
Diman valokuvat

Posted on

Keep on jamming

I was still feeling sleepy when the alarm went off. We drove back to Matkakeidas to meet the others from trad climbing course (part of them was camping in the same place with us) and headed towards Reventeenvuori. The access at Revenne is far more sensitive than in many other places and that’s the reason why there are no climbing topos on the internet. You can still find them from the Suomen Kalliokiipeilyreitit 2008 -topo book, published by The Finnish Climbing Association. In the Finnish scale the area is truly and utterly magnificent with its high cliffs and great variety of cracks. The granite is rich in crystals, meaning you can enjoy wonderful jamming with perfect friction until your hands bleed. It also offers good placings for the protection. Toni Fohlin, who is the spokesperson for the area, is actively developing the climbing at Revenne and co-operates with the locals. New routes are being made and we’ll have access as long as every climber remembers to behave. There are very clear signs in Finnish, English and Russian telling what are the limits that have been agreed on with the locals (more info from Slouppi-forum).

We continued with the trad climbing course first getting comfortable with the rock by doing some trad climbing. Then we went on learning how to build an anchor from the trad protection and how to deal when the second changes to leader or the leader continues to lead the next pitch. Meaning we were moving on to the theme of multi-pitch climbing. The cliff is not high enough to do actual multi-pitch, but we were able to practice building the anchors after every 5 m (15 ft) or so while climbing the 20 m (65 ft) cliff. Quite soon you have to face the truth that you need to have quite a bunch of nuts and cams to be able to build the anchor after leaving most of the protection below you while climbing. Still the practice was very rewarding and we learned a lot.

At the end of the day we walked through the whole area and I was amazed by the endless row of cliffs that appeared after every turn. There is lot to climb! We would’ve stayed for a while to climb a few more routes in the warm sunny weather, but we still had to drive several hours back to Northern Savonia. This weekend turned out to be unbelievably rewarding in camping, climbing and having the wonderful company of other climbers. I wish that I will have a chance to climb again in Southern Finland during the summer.

Dima’s photos

Keep on jamming 2015
Keep on jamming 2015
64 photos

Uni olisi vielä maittanut herätyksen soidessa aamulla, mutta noustava oli. Ajoimme vähän matkaa takaisinpäin Matkakeitaalle tapaamaan muut kurssilaiset (osa yöpyi kanssamme samalla paikalla) ja jatkoimme siitä kohti Reventeenvuorta. Access-asiat ovat Reventeellä poikkeuksellisen tarkkaan rajatut, joten kiipeilytopoja ei löydy netistä, mutta ne ovat saatavilla Suomen Kiipeilyliiton julkaisemasta Suomen Kalliokiipeilyreitit 2008 -kirjasta. Alue on todella mahtava Suomen mittakaavassa todella laajoine ja korkeine kallioineen. Halkeamavalikoima on erinomainen, joten kiteisellä graniitilla pääsee jammailemaan kätensä verille ja trädivarmistuksille on mukavasti paikkoja. Kallioita isännöivä Toni Fohlin tekee aktiivisesti kehittämistyötä sekä yhteistyötä paikallisten asukkaiden kanssa. Uusia reittejä syntyy ja accessit pysyvät kunnossa, kun kiipeilijät muistavat käyttäytyä hyvin. Alueella on hyvin selvät ohjeet suomeksi, englanniksi ja venäjäksi siitä mitä kiipeilystä on sovittu paikallisten asukkaiden kanssa (lisätietoja Slouppi-foorumilta).

Trädikurssi jatkui eilispäivän teemoista tekemällä ensin tuttavuutta itse kallioon kiipeämällä hieman trädinä. Sen jälkeen opettelimme ankkurin rakentamista trädikamoista ja ankkurilla toimista tilanteessa, jossa joko liidaaja vaihtuu tai sama liidaaja jatkaa seuraavan köydenpituuden. Toisinsanoen pääsimme samalla siirtymään myös usean köydenpituuden reittien kiipeämiseen eli multi-pitchiin. Ihan todelliseen multi-pitchiin kalliossa ei riitä korkeus, mutta harjoittelimme asiaa tekemällä ankkureita useamman kerran parin kymmenen metrin matkalla. Vastaan tuli hyvin pian se todellisuus, että trädikamaa pitää olla aika runsaasti, että kiipeämisen jälkeen jää käteen vielä jotain, josta tehdä ankkuri. Harjoitteleminen oli joka tapauksessa antoisaa ja todella opettavaista.

Päivän päätteeksi kävimme vielä kävelemässä alueen toiseen päähän ja yllätyin joka mutkan takaa avautuvista uusista hienoista kallioista. Kiivettävää riittää todella paljon! Olisimme mielellämme jääneet vielä kiipeilemään lämpimässä säässä, mutta edessä odotti useamman tunnin ajomatka takaisin Pohjois-Savoon. Viikonloppu oli kuitenkin uskomattoman antoisa niin retkeilyn, kiipeilyn kuin mukavan kurssiseurankin osalta. Toivon pääseväni kesän aikana vielä roikkumaan Etelä-Suomen kallioilla.

Diman valokuvat

Posted on

When out of cams, go nuts

After the night accompanied by loud birds we took down the tent while it started to drizzle. We walked back to our car to meet the other people who were attending the trad climbing course. Before long we headed back to the forest and towards the Kakarsberget rock climbing cliffs. This area has many wonderful cracks that are ideal for trad climbing and also many bolted sport climbing routes.

First we discussed through the basics of abseiling and building the top anchor. I tried the first time to abseil without an ATC device and actually it goes rather smoothly using a carabiner and a HMS-knot. When the rain stopped we finally got to do some climbing too. After having an introduction on how to use the nuts and cams it was time to hug the rock. The plan was to first climb with a top rope and put in some protective devices, but somehow I found myself full body jamming in a chimney and leading trad. Well, as we say in Finland: practice is for those with no talent. I also succeeded to do some beautiful helmet jams and learned how to push a cam ahead of me in a large crack. A truly awesome day!

While we were about to call it a day it started to drizzle again, so we hurried back to the car. We drove to Iitti, since the second day of the course was going to take place at Reventeenvuori. Our course instructor, RCI Samuli Homanen, gave us a tip that we could camp near a beach and the place turned out to be perfect. We cooked out dinner before it was time to turn on my iPad and a small loudspeaker, so that we could enjoy the Eurovision Song Contest in out tent. The ESC finals from Vienna was a perfect entertainment after a long day.

When out of cams, go nuts 2015
When out of cams, go nuts 2015
24 photos

Äänekkään linnunlaulun säestämien yöunien jälkeen purimme teltan tihkusateessa ja palasimme autolle odottamaan muita kurssilaisia. Ennen pitkää suuntasimme takaisin metsään ja kohti Kakarsbergetin kiipeilykallioita. Alueella on paljon hienoja trädikiipeilyyn sopivia halkeamia ja myös monia pultattuja sporttireittejä.

Kävimme aluksi läpi perusasioita laskeutumisesta ja ankkurin rakentamisesta. Tuli myös laskeuduttua ensimmäisen kerran ilman varmistusvälinettä ja hyvinhän se onnistuu myös sulkurenkaalla ja HMS-solmulla. Sateen loputtua pääsimme kiipeilemäänkin ja tutustuttuamme kiilojen ja camujen toimintaperiaatteeseen oli aika nousta seinälle. Ajatuksena oli toki aluksi vain laitella trädivarmistuksia yläköydellä, mutta jotenkin löysin itseni suoraan tekemästä kokovartalojammeja chimneyssa ja liidaamassa trädinä. No, lahjattomat treenaa. Tuli myös tehtyä kauniita kypäräjammeja ja opeteltua camun juoksutusta yhdessä isossa halkeamassa. Mahtava päivä!

Lopetellessamme alkoi taas sataa vettä, joten kiiruhdimme autolle, ettemme kastuisi. Kurssin toinen päivä on tarkoitus kiivetä Reventeenvuorella, joten ajoimme Iittiin ja leiriydyimme kurssiohjaajamme Samuli Homasen vinkkaamana uimarannan läheisyyteen. Ehdimme juuri sopivasti keittää iltaruokaa, kunnes oli aika virittää iPadin ja pikkukaijuttimen avulla kisakatsomo telttaan. Euroviisujen finaalilähetys Wienistä on mainiota viihdettä pitkän kiipeilypäivän päätteeksi.