Posted on

Pre-AT: Arriving to USA

On Monday afternoon I took an Icelandair flights to United States. The first flight took me to Keflavík, Iceland and from there I flew to Orlando, Florida. I ended up choosing Icelandair for their cheap prices and after my good experiences flying last summer to Washington DC. Usually one-way flights are very expensive. Other cheaper option would have been to fly with Turkish Airlines via Istanbul, but for some reason that plus 30 hrs detour wasn’t inviting.

When I arrived to Orlando the first thing to do was to get through the immigration. Usually it have gone without any problems. Most of my experiences are from JFK airport, where the service have always been friendly. In Washington Dulles I felt that the officers were less relaxed, but still professional. At Orlando International I met an officer that virtually didn’t say a word. Well, ok. He did say “how long are you going to stay”, “right hand, four fingers”, “right thumb”, “left hand, four fingers”, “left thumb”. This face of the nation (that’s what they are called in the posters on the wall, since they are the first people that travellers met when arriving to USA) finally punched the stamp on my passport and shouted “next”.

Abashed by this cold encounter I glanced at my passport and found out that the stamp was due in mid August. This would most likely not be enough for thru-hiking the Appalachian Trail – the reason why I came to this country and left everything behind. I have to admit being somewhat horrified, but I recalled that there should be some way to get extension for that time, since I had a 10 year visa.

I was waiting for my luggages at the baggage claim and cursing the safety policy that allowed me to take out my phone no earlier than in the arrival lobby. After getting there I got the connection to the airport wifi and asked my cousin in Atlanta if she knew could we do something for this stamp that I got. Luckily she was able to find out quite quickly that a visa holder is allowed to stay 180 days over the date in the stamp without getting into any problems. If you stay over 180 days, then they hit you with a 3 year ban to enter to USA.

Relieved, but still tired after the travelling, I gave up my original idea to take a Lynx bus to downtown Orlando and from there a taxi or Uber to my Airbnb. I decided to ride with a style all the way and took a taxi from the airport. My ride to the northwest side of the downtown cost plus $40, so I might have paid the double, but also was there twice as fast.

I was most warmly welcomed when I arrived to my Airbnb. There was a wonderfully soft bed, shower with towels and all, not to mention some evening snack waiting. My hosts were throwing lots of ideas how I could spend the next day and we discussed everything from the Trump question to the differences of education in Finland and USA. When I finally fell to my bed, I didn’t have to wait to catch a sleep.

On Tuesday I decided to get myself a new SIM card for my cell phone, since that would be more convenient than using my Finnish SIM. I had made research on the AT forums and blogs and learned that Verizon has the best coverage along the AT. Of course the prices are also higher, but I wouldn’t do anything with a phone that doesn’t work. The plan was to take an Uber ride to the store, but my host was kind enough to offer me a ride there. I got a prepaid SIM with 5GB data plan and unlimited calls and texting nationwide. It costs me $50/month and I can get more data or change the plan in their internet service.

I was enjoying the warm (and perhaps luckily little overcast) day walking in downtown and around the Lake Eola in Lake Eola Park. This lake – or should I say pond – is a very beautiful place and is inhabited with different kinds of birds. I’m poor at telling even one Finnish bird from another, so I don’t even try to say that I would know what these birds were. As a ballet dancer, at this swan lake of Florida, I was naturally drawn to the white and black swans.

I had a lunch at a Mexican restaurant in downtown and then took an Uber ride to a mall. I was planning to get Cheryl Strayed’s Wild for my travel reading (it’s a biographical book about hiking the Pacific Crest Trail). Barnes & Noble filled this need and now I got something to read for my bus ride from Florida to Georgia.

At the end of the day I picked up my bus tickets from the local Greyhound station. I have almost a 9 hour bus ride ahead of me to reach Atlanta. Then I have few days to rest before I put my foot on the trail and start to hike towards Maine.

Pre-AT: Arriving to USA
Pre-AT: Arriving to USA
17 photos

Lähdin maanantai-iltapäivänä Suomesta Icelandairin lennolla kohti Yhdysvaltoja. Lensin ensin Islantiin Keflavíkin kentälle ja jatkoin sieltä suoraan kohti Floridaa ja Orlandoa. Olin valinnut Icelandairin viimekesän hyvien kokemusten perusteella (lensin silloin Washington DC:n) sekä edullisten hintojen vuoksi. Yhdensuuntaiset lennot ovat yleensä hyvin kalliita ja toinen vaihtoehto olisi ollut lentää Turkish Airlinesilla. Istanbulin kautta kiertävä, yli 30 tuntia kestävä, lentosessio ei kuitenkaan jostain syystä houkutellut.

Saapuessani Orlandoon oli edessäni ensimmäisenä immigration eli maahantuloselvitys. Yleensä tämä on sujunut minulta ongelmitta. Eniten kokemuksia on JFK:n kentältä, missä palvelu on ollut aina ystävällistä. Washington Dullesissa kohtasin ehkä hieman jäykempää, mutta kuitenkin asiallista toimintaa. Orlando Internationalilla vastassani oli lähes puhumaton virkailija. No, kyllä hän minulle sanoi “kauan aiot viipyä”, “oikea käsi, neljä sormea”, “oikea peukalo”, “vasen käsi, neljä sormea” ja “vasen peukalo”. Tämä kansakunnan kasvo (immigrationissa on aina juliste, joka kertoo työntekijöiden olevan “face of the nation”, koska he ovat ensimmäinen jonka maahantulijat kohtaavat) löi lopulta leiman passiini ja huusi seuraavan asiakkaan tiskille.

Hämmästyneenä hieman kylmästä kohtelusta vilkaisin passiini ja kauhukseni huomasin leimassa olevan päivämääränä elokuun puolivälin. Tämä ei mitä todennäköisimmin riittäisi Appalachian Trailin läpivaeltamiseen – siis siihen mitä varten olen itseni tähän maahan raahannut ja jättänyt kaiken taakseni. Olin hieman kauhuissani, mutta muistelin, että kymmenen vuoden viisumillani minulla pitäisi olla mahdollisuus saada jatkoaikaa.

Odottelin matkatavaroitani hihnalta ja kirosin kummallista turvallisuuspolitiikkaa, jonka takia sain kaivaa kännykkäni esiin vasta päästyäni saapuvien aulaan.  Siellä iskin itseni kiinni lentokentän wifiin ja kirjoitin serkulleni Atlantaan, että mitä tälle saamalleni leimalle voi tehdä. Onnekseni hän sai nopealla googlauksella selville, että maassa saa olla 180 päivää yli tuon leimassa mainitun päivän ilman seuraamuksia. Jos on yli 180 päivää, napsahtaa 3 vuoden maahantulokielto.

Huojentuneena, mutta pitkän matkan jälkeen väsyneenä, luovuin alkuperäisestä suunnitelmastani matkustaa Lynx-bussilla Orlandon keskustaan ja siitä taksilla tai Uberilla majapaikkaan. Päätin matkustaa tyylillä ja latasin tavarani taksiin jo lentokentällä. Matka keskustan luoteispuolelle maksoi reilun 40 dollaria, joten olin perillä ehkä puolta kalliimmalla, mutta myös puolta nopeammin.

Sain varsin lämpimän vastaanoton saapuessani Airbnb-yöpaikkaani. Odottamassa oli ihanan pehmeä sänky, suihku pyyhkeineen ja iltapalatarpeita. Majapaikkani isännät kertoivat mielellään ideoita seuraavan päivän ohjelmaksi ja tuli siinä samalla keskustelua läpi niin Trump-kysmys kuin Suomen ja Yhdysvaltojen koulutuspoliittiset erot. Kellahtaessani sänkyyn unta ei tarvinnut odotella.

Tiistaina päätin aloittaa päivän hankkimalla itselleni kännykkäliittymän, koska se helpottaisi niin yhteydenpitoa kuin liikkumistakin. Olin suunnitellut ottavani Verizonin prepaid-liittymän, koska olin lukenut Appalachian Trail -foorumeilta ja blogeista sillä olevan paras verkko haja-asutusalueilla. Hinnatkin ovat toki muita firmoja kalliimmat, mutta metsässä liittymän edullisuus ei lohduta, jos se ei toimi. Tarkoitukseni oli mennä muutaman kilometrin päässä olevaan Verizonin liikkeeseen Uber-kyydillä, mutta sainkin iloiseksi yllätyksekseni kyydin majoittajaltani. Hankin itselleni 5GB datakatolla olevan prepaid-liittymän, joka sisältää rajattomasti puheluita ja tekstiviestejä Yhdysvaltojen sisällä. Hinta on $50/kk ja dataa voi hankkia lisää tai speksejä muuttaa nettipalvelussa.

Nautin lämpimästä (ja ehkä onneksi hieman pilvisestä) päivästä kävelemällä keskustassa ja kiertämässä Eola-järven ympäri Lake Eola Parkissa. Kyseinen järvi – tai ehkä oikeammin lampi – on maisemallinen paikka ja alueella on paljon erilaisia lintuja. Olen huono tunnistamaan kotimaisiakin lintuja, joten en edes yritä väittää tietäväni mitä kaikkia siivekkäitä näin. Balettitanssijana toki huomioni kiinnittivät täällä Floridan joutsenlammella mustat ja valkoiset joutsenet.

Kävin syömässä keskustan meksikolaisessa ja otin sitten Uber-kyydin hieman kauempana olevaan ostoskeskukseen. Olin suunnitellut hankkivani matkalukemiseksi Cheryl Strayedin kirjan Wild, joka kertoo elämäkerrallisesti Pacific Crest Trailin vaelluksesta. Barnes & Noble ei tuottanut tälläkään kertaa pettymystä, joten nyt minulla on ajanvietettä bussimatkalle Georgiaan.

Hain päivän päätteeksi vielä bussilippuni Greyhoundin asemalta ollakseni huomenna valmis matkustamaan. Edessä on reilun kahdeksan tunnin bussimatka Atlantaan, jonka jälkeen saan hetken levätä laakereillani ennen kuin isken vaelluskengän polulle ja alan kävellä kohti Mainea.

Posted on

Pre-AT: Flying with Hiking Gear

My journey is just about to start, because tomorrow I will fly from Finland to United States. I travel first to Orlando, Florida and from there to Atlanta, Georgia. I will stay for a week at my cousin’s in Atlanta and on 3rd of March I start my attempt to thru-hike the Appalachian Trail.

I was recently watching Dixie’s (aka Homemade Wanderlust) YouTube channel and there was discussion about flying with hiking gear. I decided to make video about it and I present here the main points.

Finavia has a very good website (in Finnish, in Swedish and in English) for hunters and hikers who are planning to take a flight. These are the most important things that I found from there:

  1. Stoves: Any fuel is forbidden on plane. The burner of an alcohol burning stove must be cleaned carefully. The stove is packed to your checked-in luggage.
  2. Knives and universal tools: Everything is packed to your checked-in luggage.
  3. Guns and bullets: Always contact your airline when you take a gun with you. Guns and bullets must be packed separately in designated boxes and they go to the cargo.

Other hiking gear can be mostly packed where ever you want, but of course most of it is going to be in you checked-in luggage anyway.

Lähtö lähestyy huimaavaa vauhtia, sillä jo huomenna lennän Suomesta Yhdysvaltoihin. Matkustan ensin Orlandoon, Floridaan, josta jatkan matkaani Atlantaan, Georgian osavaltioon. Vietän Atlantassa reilun viikon serkkuni luona ja aloitan yritykseni läpivaeltaa Appalachian Trail maaliskuun kolmas päivä.

Huomasin Dixien eli Homemade Wanderlustin videokanavalla käydyn keskustelua vaelluskamoista ja lentämisestä, joten tein aiheesta videon ja esittelen myös tässä lyhyesti aiheen tärkeimmät pointit.

Finavialla on hyvä sivusto (suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi) metsästäjille ja vaeltajille lentomatkailua varten. Sieltä poimin seuraavat keskeiset asiat:

  1. Retkikeittimet: Polttoaineita ei saa ottaa lentokoneeseen. Trangia-tyyppisten alkoholia polttavien keitinten polttoainesydän on puhdistettava hyvin ja tuuletettava. Keitin pakataan ruumaan menevään matkatavaraan.
  2. Veitset ja monitoimityökalut: Kaikki pakataan ruumaan menevään matkatavaraan.
  3. Aseet ja patruunat: Sovi aseiden kuljettamisesta aina lentoyhtiön kanssa. Aseet ja patruunat pakataan erikseen ruumaan menevään matkatavaraan sääntöjen mukaisissa kuljetuslaatikoissa.

Muut vaellustavarat voi periaatteessa pakata minne hyvänsä, mutta suurin osa varusteista yleensä menee joka tapauksessa ruumaan.

Posted on

Climbing gear & me

When you start your climbing hobby, every single gear has a special place in your heart and you remember buying it better than your mother’s birthday. But when your climbing gear begins to need a room of its own, it’s more difficult to remember every piece you have. The trad rack for rock climbing in summer, all that ice gear for winter, some miscellaneous things for your alpine adventures and then all those things that you use no matter the season.

Some people like to twiddle their gear more and get all the gimmicks – for some the gear is the unavoidable evil. But still, if you are doing any rope climbing, you have to face the fact that not all gear lasts forever. And some of them even have the best before date. It’s fairly easy to get rid of the pro that bent over backwards when it took a hard fall, but one has to keep some kind of record for the gear that looks ok even after being expired.

You can always make an Excel or write your gear down in a small black book – as long as you remember to look when it’s time to retire ropes, harnesses, slings and prusiks from climbing use. My friend Dima started to solve this problem using his web developer skills. He ended up creating a service called Climbing gear & me – or CliGe. I was helping him as a test user and suggesting new features. After we had tweaked CliGe a bit, Dima opened the service for everyone to use last year.

CliGe is a free service where you can list all your climbing gear. You can add everything down to their serial numbers or just the things with expiration dates. In CliGe you will get your own gear book page, that I recommend you save in your bookmarks.

In the gear book you can list several similar pieces of gear at once, which is really convenient when you have bought for example a set of six quickdraws. You can also copy the gear information – meaning you don’t have to always write everything from the scratch. CliGe sends you email when you gear is expiring and you can set the expiration date yourself. Often the recommended lifespan of a gear depends how much you use it and to help to figure that out, there is a rule of thumb list for ropes, harnesses, helmets, slings and quickdraws in CliGe.

CliGe is for climbers as well as for companies that are selling climbing services and thus need a log for their customer use gear. Additional feature in CliGe is a public gear book that is useful when planning a climbing trip with a friend or just for showing off. Dima also developed a fall factor calculator that can be used to examine the forces that affect your gear when taking a fall. Another feature in CliGe is a Lost and Found -page, where you can log a gear that you have found. If its serial number is in CliGe, the owner will be informed. Though the problem is that not all gear have a unique serial number.

Listing your gear to CliGe can be useful when a manufacturer makes a product recall due a defect. Using the listed serial numbers, you can easily check if you gear is part of the recall without having to go through your rack. The initial listing of all your gear might be a big project, but after that it’s quite effortless to log all your new gear.

CliGe is made by climbers for climbers and any ideas how to develope it further can be sent to Dima. Also all the other groups that use climbing gear, such as geocachers, people doing altitude work and arborists, are welcome to use CliGe for their gear.

Kiipeilyharrastuksen alussa jokainen väline tuntuu erityiseltä ja hankinnat ovat elävänä mielessä. Kuitenkin kun kamaa alkaa kerääntyä komerollinen, on haastavaa pysyä enää kartalla varusteistaan. Trädiräkki kesäisiin kalliotouhuihin, jääkamat talven putouskiipeilyyn, jotain sekalaista alppitavaraa ja sitten vielä se kaikki, mikä kulkee mukana kaudesta riippumatta.

Toiset tykkäävät hypistellä tavaroitaan enemmän ja hankkia uusinta uutta – toisille varusteet ovat välttämätön paha. Jos kuitenkin harrastaa mitä tahansa köysikiipeilyn muotoa, joutuu kohtaamaan sen tosiasian, että kaikki varusteet eivät ole ikuisia. Ja joillain on parasta ennen -päivämäärä. Kovista pannutuksista vääntynyt varmistus on helppo heittää romukoppaan, mutta päällisin puolin ehjän näköisten varusteiden vanhenemisesta pitäisi muistaa pitää kirjaa.

Kiipeilykamat voi tietenkin kirjata omaan Exceliin tai muistivihkoon – kunhan tulee katsoneeksi sieltä milloin on aika hylätä köydet, valjaat, slingit ja prusikit kiipeilykäytöstä. Ystäväni Dima alkoi ratkoa tätä kiipeilijöille yhteistä ongelmaa koodaamalla. Hän päätyi kehittelemään Climbing gear & me -palvelun eli lyhyesti CliGen. Minä autoin häntä projektissa toimimalla testikäyttäjänä ja ehdottamalla toiminnallisuuksia. Viilattuamme yhdessä CliGeä Dima julkaisi palvelun viime vuonna kaikkien saataville.

CliGe on ilmainen sivusto, jonka avulla voi pitää kirjaa kiipeilyvarusteistaan. Sinne voi syöttää kaikki tavaransa sarjanumeron tarkkuudella tai vaikka vain ne, joiden käyttöikä on rajoitettu. Kirjautuessa CliGen käyttäjäksi kiipeilijä saa oman varustesivun eli gear bookin, jonka löytää jatkossa helpoiten tallentamalla sen osoitteen kirjanmerkkeihinsä.

Gear bookiin voi kirjata kerralla useamman kappaleen samaa välinettä, mikä voi olla käytännöllistä esimerkiksi kuuden kappaleen jatkosetin hankittuaan. Lisäksi olemassa olevan varusteen tiedot voi kopioida, jolloin uutta samanlaista välinettä ei tarvitse kirjata alusta alkaen. CliGe ilmoittaa sähköpostilla vanhenevista varusteista ja käyttöiän voi määritellä itse. Monien varusteiden elinikä on kiinni käytön aktiivisuudesta ja arviota helpottamaan on CliGeen tehty suuntaa-antava taulukko köysien, valjaiden, kypärien ja slingien sekä jatkojen suositellusta käyttöajasta.

CliGeä voivat käyttää yksityiset henkilöt, mutta myös yritykset, jotka myyvät kiipeilypalveluja ja joille on siten tärkeää pysyä kartalla asiakaskäyttöön hankittujen varusteiden kelpoisuudesta. Lisäpalveluina CliGeen on tehty julkinen gear book, jolla voi jakaa katseluversion gear bookistaan vaikka yhteistä reissua suunnitellessa tai ihan vain brassailutarkoituksissa. Dima on koodannut myös fall factor -laskimen, jolla voi tutkia välineisiin kohdistuvia voimia. Kokeilussa on myös “löytötavaratoimisto”, johon voi ilmoittaa löydetyn varusteen. Jos sarjanumero löytyy palvelusta, ilmoitetaan omistajalle asiasta sähköpostilla. Tämän toiminnallisuuden kohdalla on tosin haasteita sen osalta, että kaikilla välineillä ei ole yksilöivää sarjanumeroa.

Varusteiden listaamisesta CliGeen on hyötyä myös silloin kun ilmoitetaan mahdollisesta valmistusvirheestä johtuvasta takaisinvedosta. Sarjanumeroiden avulla voi helposti tarkistaa onko itsellä takaisinvedon piirissä olevia välineitä ilman, että tarvitsee penkoa räkkiä läpi. Varusteiden syöttäminen voi toki olla aluksi melkoinen projekti, jos tavaraa on paljon, mutta jatkossa uusien välineiden lisääminen palveluun on vähemmän työlästä.

CliGe on kiipeilijöitä varten tehty palvelu ja ideoita sen kehittämisestä voi lähettää Dimalle. Myös muut kiipeilyvälineitä käyttävät henkilöt, kuten geocaching-harrastajat, korkean paikan työskentelijät ja arboristit, voivat hyödyntää CliGeä varusteidensa listaamiseen.

Posted on

Korouoma Adventure

A year ago me and Dima travelled first time to Korouoma in Posio. Then we climbed the Brown River and now we were eager to see what other icefalls Korouoma has to offer. On the Friday evening we drove from Kuopio to Posio. In the wee hours we put on our backpacks, packed our pulka and headed towards Kanjonilaavut (canyon lean-tos) that are on the bottom of Korouoma gorge. There was another car on the Saukkovaara parking lot and we presumed that someone might be spending the night at the paid goahti nearby.

When we arrived at 3 am to Kanjonilaavut, we noticed that one of the lean-tos was occupied by some sleeping climbers. We tried to set our camp as silently as possible to the other lean-to. The weather forecast was showing -9°C (15°F) temperature for the night, but while I was cold in my new -10°C (13°F) Marmot sleeping bag, I was cussing to the whoever it was who figured out these comfort temperatures. Since Korouoma seems to be the place where the cold air goes to sleep, we found out in the morning that the temperature had actually dropped to -19°C (-2°F). So, no wonder it was unexpectedly cold.

When we woke up we got to know that the other climbers who were spending the night at the lean-to were actually someone we knew. These two guys from Joensuu had been at the same time in Korouoma with us last year, too. They were also planning to head southeast and look for some other icefalls than the Brown River that was nearby. For me and Dima the target was to find something nice to climb and then spend the next night at the Pajupuro wilderness hut.

We started to hike along the bottom of Korouoma gorge, following the hiking trail there. On the way we passed the Brown River, Mammoth Fall and Charlie Brown. The last of them looked interesting to climb, but also quite thin from the base, so we decided to hike further. Finally we saw the guys from Joensuu climbing a one pretty beautiful icefall (we later found out that it was the Diamondchute). At the same time we noticed that the route to wilderness hut was covered with snow and there was still more than 2 km (1,2 miles) to go. We left the pulka to the crossroads and headed towards the Diamondchute carrying only our climbing gear.

There was no trail to Diamondchute either, but we followed the steps in snow to the base of the icefall. While we were putting on our climbing gear the Joensuu guys were finishing their climbing and we got the whole icefall for us. They informed us that the ice was hard and breaking to large junks. The icefall is about 40 m (131 feet) high and 10-20 m (32-65 feet) wide, formed to a bit step-like.

Dima started to lead, but getting the first ice screw in took a long time, since the ice was thin and proper placement took time to find. He succeeded to climb on and took a little rest hanging on a fifi-hook every once in a while. We were both surprised how well the lead went on. Dima climbed in a relaxed manner and I was freezing solid while belaying. While he was climbing our communication worked well, but when he reached the top we started to have problems. While I was standing at the bottom of the gorge and he was above it, all the voices were echoing around. I had a hard time to understand what he was trying to shout and he couldn’t hear anything that I was saying.

When Dima was pulling the rope up vigorously I knew he was ready to belay and I changed to the climbing mode. Because I had to pay extra attention to hear anything that he was shouting, I forgot to do one thing that I usually always do – to attach my ice tools with a leash to my harness. This is not necessarily a must when ice climbing, but I always use the leash just in case if I happen to drop my ice tool.

I started to climb as second and went on with even pace while collecting the ice screws on the way. When I was in the middle of the icefall there was a difficultly placed tight ice screw. My arms were getting pumped and a decided to rest a while. I shouted Dima (which he likely didn’t hear) that I will sit on the rope and tried to lower my weight. Everything seemed ok. Later I got to know that while I put my full weight on the rope, on the top of the climb the rope cut through the snow, which gave me unexpected amount of slack. This resulted me falling 2 m (6 feet) lower. This wouldn’t have been any problem, if I hadn’t lost my grip to my ice tools. The ice tools without the leash. I found myself sitting on a rope, 20 m (65 feet) from the ground, 2 m (6 feet) from my ice tools and unable to communicate with my belayer.

There was no acute danger, but I was basically stuck. I started to figure out different ways to solve the problem. The easiest solution would have been that Dima would have either lowered be down or hauled me up to my ice tools, but he couldn’t hear me. I knew that Dima would eventually find out that if I don’t move, these two would be his options. It didn’t seem to be a good idea to sit still in the freezing weather for waiting that to happen and so I tried to solve the problem on my own. I tried to pull myself up with the rope, but the dynamic rope was stretching so much that this really didn’t help me at all. I could have put a prusik loop on the rope and climb up the rope with that, but with the poor dextrity while wearing the gloves this didn’t feel most inviting thing to do. I had another rope hanging from my harness and that offered an option to build an anchor and to abseil using that rope. In this scenario I would have had to cut the rope that I was tied into (since there was no way opening the knot while my weight was on the rope). And I didn’t feel like scaring the living shit out of Dima. So, while I was hanging there at the end of the rope I figured out a new way of climbing – ice bouldering. I was able to climb normally with my feet since I had my crampons, so I decided to try if I could get any grip of the ice with my hands. There was luckily some small holes in the ice and the dents left by the ice tools. I was able to jam my fist in these holes and jamming my knee with a kneebar technique. I fell a few times to the rope, but decided to try again. Dima understood that I needed help to proceed and when he got any slack, he pulled it quickly through the belay device. And so I was able to slowly climb all the way to my ice tools.

Feeling victorious I attached quickly the leashes to my ice tools and was again able to climb on. I climbed the rest of the ice fall to Dima’s belay station and told him that I got to do some ice bouldering without ice tools on the way. We analysed the situation there and also later in the evening. All the problems followed the disability to communicate properly, but we agreed that we are in pretty good place with the skill to read the movement of the rope. If there would have been no movement, Dima would have abseiled with the rope he had to see if I was injured. It was actually interesting to see that even in this kind of situation we have multiple ways solve the problem. The best thing to do in the first place would have been using walkie-talkies and the whole thing could have been avoided.

We abseiled at the dusk and when we floundered back to the pulka it was already dark. With the light of our head torches we hiked through the beautiful forest and decided to go back to our car, because the wilderness hut was unreachable without snow shoes. We packed our things to the car and discussed if we should drive all the way back to Kuopio or stay the night somewhere on the way. We decided to check if there was anything available in Kuusamo and surprisingly the cheapest option was the Holiday Club Kuusamo Tropic spa hotel. We skipped the spa option, but the soft beds were welcome luxury after the long day out.

Dima’s photos

Korouoma Adventure 2017
Korouoma Adventure 2017
26 photos

Vuosi sitten kävimme ensimmäisen kerran jääkiipeilemässä Diman kanssa Posion Korouomassa. Silloin korkkasimme Ruskeavirran ja nyt halusimme nähdä tarkemmin millaisia muita jääputouksia Korouomassa on. Ajoimme perjantai-iltana Kuopiosta Posiolle. Aamuyön puolella heitimme reput selkäämme ja ahkion perään sekä otimme suunnaksi Kanjonilaavut Korouoman pohjalla. Saukkovaaran parkkipaikalla oli toinenkin auto ja ajattelimme varauskodalla mahdollisesti olevan yöpyjiä.

Saapuessamme kolmen aikoihin aamuyöllä Kanjonilaavuille, huomasimme toisten kiipeilijöiden olevankin laavulla, joten yritimme mahdollisimman hiljaa levitellä omat yökamppeemme toiseen laavuun. Sääennustus oli näyttänyt yölle alimmillaan -9°C pakkasia, mutta nukkuessani uudessa Marmotin makuupussissani kirosin comfort-lämpötilojen määrittäjät palellessani kymmenen miinusasteen pussissa. Koska Korouoma on ilmeisesti se paikka, jonne kylmä ilma menee nukkumaan, selvisikin aamulla lämpötilan pudonneen -19°C:n asti. Ei siis ihme, että oli odottamattoman kylmä.

Toisen laavun yöpyjät paljastuivatkin aamulla tutuiksi kiipeilijöiksi. Kaksi Joensuulaista kaveria olivat olleet viimevuonna kanssamme samaan aikaan Korouomalla. He suunnittelivat meidän tapaan jatkavansa kaakkoon päin etsimään muita putouksia kuin lähimpänä olevan Ruskeavirran. Meidän tavoitteena oli löytää joku kiinnostava putous kiivettäväksi ja jatkaa illaksi Pajupuron autiotuvalle yöpyäksemme siellä.

Lähdimme etenemään Korouoman pohjaa pitkin kulkevaa retkeilyreittiä ja ohitimme matkalla Ruskeavirran, Mammuttiputouksen ja Jaska Jokusen. Viimeiseksi mainittu näytti kiipeilyllisesti kiinnostavalta, mutta alaosastaan ohuelta, joten jatkoimme vielä eteenpäin. Näimme lopulta joensuulaiset kiipeilemässä herkullisen näköistä putousta, joka myöhemmin osoittautui Timanttikouruksi. Huomasimme samassa yhteydessä reitin Pajupuron autiotuvalle olevan ummessa ja matkaa upottavassa umpihangessa olisi pitänyt taittaa vielä yli 2 km. Jätimme ahkion yöpymiskamoineen tähän risteykseen ja lähdimme pelkkien kiipeilyvarusteiden kanssa lähestymään Timanttikourua.

Timanttikourullekaan ei vienyt polkua, mutta seurasimme joensuulaisten jäljissä jääputouksen alle. Meidän pukiessa varusteitamme he olivat juuri lopettamassa kiipeämistä putouksella, joten saimme vapaasti valita kiivettävän linjan. He kertoivat jään olevan kovaa ja lohkeilevaa. Putous on noin 40 m korkea ja 10-20 m leveä, hieman portaittaiseksi muodostunut.

Dima lähti liidaamaan putousta, mutta ensimmäisen ruuvin asettamiseen meni melko paljon aikaa, koska jää oli alaosasta ohutta ja mahdollista paikkaa piti etsiä tovi. Hän pääsi kuitenkin jatkamaan onnistuneesti putousta ylöspäin, välillä leväten fifi-koukun varassa. Yllätyimme molemmat miten hyvin liidi eteni. Dima eteni rauhallisesti ja minä palelin varmistajan ominaisuudessa. Kiivetessä kommunikointi sujui hyvin, mutta Diman päästyä lopulta putouksen päälle tuli vastaan ongelmia. Minun ollessa rotkon pohjalla ja hänen sen yläpuolella kaikki äänet kaikuivat niin, ettei puheesta saanut mitään selvää. Minulla oli vaikeuksia tulkita Diman viestejä ylhäältä ja hän ei kuullut minun huudoistani mitään.

Diman vetäessä köyttä tarmokkaasti ylös tiesin hänen olevan varmistusvalmiudessa ja vaihdoin itseni kiipeilymoodiin. Koska jouduin kiinnittämään erityistä huomiota saadakseni jotain selvää hänen huudoistaan, unohdin tehdä yhden asian, jonka yleensä aina teen – kiinnittää jäähakut leashilla valjaisiini. Tämä ei ole välttämätöntä jääkiipeillessä, mutta käytän itse aina leashia hakun putoamisen varalta.

Lähdin kiipeämään kakkosena ja nousin tasaista tahtia jääruuveja matkalta keräillen putouksen puoliväliin. Tässä vaiheessa vastaan tuli hankalassa paikassa tiukasti kiinni oleva jääruuvi, jota irroittaessa kädet alkoivat mennä pumppiin ja päätin levätä hetken. Huusin Dimalle istuvani köyteen (mitä hän ei todennäköisesti kuullut) ja kokeilin laskea painoni köyden varaan. Kaikki vaikutti hyvältä. Myöhemmin selvisi, että laskiessani koko painon köyden varaan, putouksen päällä köysi uppoutui lumikinoksen läpi ja löysää tuli odottamattoman paljon. Tuloksena oli se, että putosin köyden varassa noin kaksi metriä alemmas. Tämähän ei itsessään olisi ollut mikään ongelma ellei otteeni olisi irronnut jäähakuista. Hakuista, joissa ei ollut leasheja. Löysin itseni istumassa köydestä 20 m maanpinnasta, 2 m päässä jäähakuistani ja kykenemättömänä kommunikoimaan varmistajani kanssa.

Mitään akuuttia vaaraa ei ollut, mutta olin käytännössä katsoen jumissa. Aloin pohtia eri mahdollisuuksia ratkaista tilanne. Helpointa olisi ollut, että Dima joko laskisi minut alas tai haulaisi pari metriä ylös, mutta hän ei kuullut huutojani. Tiesin myös Diman tajuavan varmasti lopulta, että jos minä en liiku niin nämä olisivat hänen mahdollisuutensa. En pitänyt kuitenkaan hyvänä ratkaisuna istua pakkassäässä odottamassa Diman apua vaan yritin ratkaista ongelman itse. Kokeilin kiskoa itseäni köydestä ylöspäin, mutta dynaaminen köysi antoi niin paljon periksi, ettei tästä ollut apua. Olisin voinut virittää köyteen prusik-lenkin köyttä pitkin kiipeämiseksi, mutta hanskat kädessä prusik-narun kanssa näpertäminen ei houkutellut ensimmäisenä vaihtoehtona. Vedin perässäni toista köyttä, mikä tarjosi myös mahdollisuuden ankkuroitumiseen ja laskeutumiseen tällä toisella köydellä. Silloin minun olisi kuitenkin pitänyt leikata toinen köysi itsestäni irti (koska en saisi solmua auki painoni ollessa köyden varassa) ja en halunnut säikäyttää Dimaa tällä tempulla. Niinpä siinä köyden jatkona roikkuessani kehitin uuden kiipeilymuodon – jääboulderoinnin. Jääraudoilla pystyin yhä työskentelemään jaloillani normaalisti, joten päätin kokeilla saisinko jäästä käsin mitään otetta. Jääpuikkojen välissä oli onneksi pieniä koloja ja jäässä oli jäähakkujen iskemiä lovia, joihin sain tehtyä nyrkkijammeja ja kneebar-tyyppisiä polvijammeja. Putosin muutamaan otteeseen köyteen tässä touhussa, mutta yritin uudestaan. Dima tajusi minun tarvitsevan apua etenemiseen ja hän alkoi vetää köyttä reippaasti aina minun noustessani, joten pääsin pikkuhiljaa etenemään – lopulta hakuilleni asti.

Voittotunnelmissa kiinnitin äkkiä leashit hakkuihini ja pääsin vihdoin jatkamaan kiipeämistä normaalisti. Nousin loput putouksesta Diman luokse ja kerroin hänelle päässeeni harrastamaan jääboulderointia ilman hakkuja. Analysoimme tilannetta siinä putouksen päällä ja vielä myöhemmin illan aikana. Kaikki ongelmat olivat selvästi seurausta mahdottomuudesta kommunikoida, mutta totesimme olevamme myös hyvässä yhteisymmärryksessä siitä, että osaamme lukea toistemme toimintaa köyden liikkeiden perusteella. Jos köydessä ei olisi tapahtunut mitään liikettä, Dima olisi laskeutunut hänellä olevalla köydenpätkällä katsomaan olenko loukkaantunut. Oli oikeastaan kiinnostava huomata, että tällaiseenkin tilanteeseen itseltä löytyy jo useita ratkaisumalleja. Paras vaihtoehto tietysti olisi ollut käyttää radiopuhelimia, jolloin koko ongelmalta olisi vältytty.

Laskeuduimme alas hämärän tullessa ja rämpiessämme takaisin ahkion luokse oli jo pimeä. Kuljimme otsalamppujen valossa upeaa metsämaisemaa pitkin ja päätimme palata autolle, koska autiotuvalle emme pääsisi ilman lumikenkiä. Pakkasimme tavarat autoon ja pohdimme lähtisimmekö ajamaan takaisin Kuopioon asti vai etsisimmekö jonkinlaisen yöpaikan matkan varrelta. Päätimme katsoa matkan varrelle osuvasta Kuusamosta majoitusvaihtoehtoja ja yllättäen edullisin hinta oli Holiday Club Kuusamon Tropiikissa. Kylpyläosastolle emme sentään lähteneet enää lillumaan, mutta pehmeät sängyt olivat tervetullutta luksusta päivän rehkimisen päätteeksi.

Diman kuvat

Posted on

Ice Climbing Season is on Full Swing

Even though the beginning of the winter seemed promising, the warm weather in December destroyed all the dreams of icefalls from everywhere south from Lapland. Luckily around the New Year we finally got some sub zero weather that fixed the damages rather quickly. And in early January me and Dima finally got to start the ice climbing season.

The Haminalahti icefall in Kuopio seems to be quite thin this year and so we headed to Neulamäki – where there was actually more ice than last year. Now the Neulamäki icefall has at least two lines with enough ice for screws and even more to climb with a top rope.

The tender sub zero weather wasn’t too freezing and not too wet, so we spend the whole day from dawn till dusk climbing different variations across the icefall. Climbing with a top rope starts to feel now a bit too easy, but lead climbing is still quite intimidating. In couple of weeks we are planning to head north to test our limits on some bigger icefalls.

Location: 62°52’53” N, 27°35’43” E

Ice Climbing Season is on Full Swing 2017
Ice Climbing Season is on Full Swing 2017
21 photos

Vaikka alkutalvi oli lupaava, joulukuun lämpimät säät ehtivät sulattaa parhaatkin jääputouksen alut Lappia etelämpää. Alkuvuoden pakkaset kuitenkin korjasivat vahingon nopeasti ja pääsimme viimein tammikuun alkupäivinä korkkaamaan Diman kanssa jääkiipeilykauden.

Kuopiossa Haminalahden puikko ei näytä tänävuonna muodostuneen kovin paksuksi, joten suuntasimme kiipeilemään Neulamäkeen, joka puolestaan oli viimevuotta paremmassa kunnossa. Neulamäen putoukselle muodostuu nyt ainakin kaksi linjaa, joissa on tarpeeksi jäätä ruuveille ja yläköydellä voi kiivetä useampaakin reittiä.

Pienessä pakkassäässä ei tarvinnut palella eikä kastua, joten kiipesimme erilaisia variaatioita päivänkoitosta illan hämärtymiseen asti. Yläköydellä jään kiipeäminen alkaa tuntua jo vähän liian helpolta, mutta toisaalta liidaaminen on aika jännittävää. Parin viikon päästä on suunnitelmissa lähteä kokeilemaan rajojaan taas hieman isommille putouksille.

Sijainti: 62°52’53” N, 27°35’43” E