Day 156: The Lookout

25,22 km (15.7 miles)
1733.0 / 2189.8 miles
Thistle Hill Shelter, VT

https://youtu.be/w250n-i-pPY

My intention had been to get up at six, but I was tired and slept an hour later. The forecasts I had seen yesterday promised rain all day, but at least yet it had not started. I couldn’t check the forecast, as I had no service on my phone.

There’s a small cabin called The Lookout along the AT where hikers can spend the night. It has apparently gotten its name from the viewing platform that has been built on its roof. I decided to go take a peek at the view, even though I wasn’t sure whether I would be able to see anything through the clouds. The clouds didn’t block the view though, instead they made the scenery more impressive as they rolled as a dark mass toward me.

The rain didn’t come until the afternoon, and even then in short showers. After the first shower I came to a field where I had to force my way through the growth. This time there weren’t nettles or thorns, but my clothes were drenched more than by the rain itself. As I came from the field into an intersection I saw a sign advertising On the Edge farm 0.2 miles away was selling drinks and snacks. I didn’t have to think about this pit stop twice. The farm’s shop turned out to have a great selection and the clerk was a sweet older lady. I was able to assemble a nice lunch for myself and at the same time avoided another – significantly stronger – rain shower.

With renewed energy the hiking machine started to move at a good pace, and I threw myself over the next hill almost without noticing. I had hoped for about an 18 mile day to Thistle Hill Shelter, and this actually seemed possible before dark.

I walked past an old rock wall, when the setting sun suddenly struck a perfectly golden glow through the tall, narrow trees. The magical light phenomenon lasted only seconds and then was over. The arresting beauty however left me feeling happy.

I arrived at the shelter just as it was getting dark. It felt good to get a longer day done, and my feet weren’t very sore either. Tomorrow I would have just 13 miles left to Norwich, and then I would get to have a zero.

“Ei toistoa saa
Variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta
Ei saa samanlaista
Tartutaan kii
Painetaan sydämiin
Tämä hetki
Tämä onni”
-Chisu
(Onni, 2015)

 

“You can’t get a repeat
Only variations
The beauty just like this
Similar you cannot get
Let’s grasp it
Press it into our hearts
This moment
This happiness”
-Chisu
(Onni, 2015)

JFRM-2017-08-0068.jpg
JFRM-2017-08-0055-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0069.jpg
JFRM-2017-08-0070.jpg
JFRM-2017-08-0071.jpg
JFRM-2017-08-0073.jpg
JFRM-2017-08-0074-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0077.jpg

Aikomukseni oli herätä kuudelta, mutta minua väsytti ja nukuin tunnin pidempään. Eilen näkemäni sääennusteen mukaan koko päiväksi oli luvattu sadetta, mutta ainakaan vielä sade ei ollut alkanut. En voinut tarkastaa sääennustetta, koska kännykässä ei ollut kenttää.

AT:n varrella on pieni mökki nimeltä The Lookout, jossa vaeltajat saavat yöpyä. Paikka on ilmeisesti saanut nimensä siitä, että mökin katolle on rakennettu näköalatorni. Päätin käydä vilkaisemassa maisemaa, vaikka en ollut varma näkyisikö pilvisessä säässä mitään. Pilvet eivät kuitenkaan peittäneet näkymää vaan ennemminkin tummana kohti vyöryvä massa sai maiseman entistä vaikuttavammaksi.

Sadetta ei tullut ennen kuin iltapäivällä ja silloinkin kuuroina. Ensimmäisen kuuron jälkeen tulin niitylle, jossa täytyi puskea voimalla tiheän kasvuston läpi. Tällä kertaa mukana ei ollut nokkosia ja piikkejä, mutta vaatteet kastuivat enemmän kuin itse sateesta. Tullessani niityltä tienristeykseen näin lapun, jossa kerrottiin 0,2 mailin päässä olevan On the Edge -farmin myyvän juomista ja pikkupurtavaa. Tätä varikkopysähdystä ei tarvinnut miettiä kahdesti. Farmin myymälä osoittautui yllättävän monipuoliseksi ja myyjä oli sympaattinen vanhempi nainen. Sain kasattua itselleni hyvän lounaan ja samalla vältin myös toisen – huomattavasti voimakkaamman – sadekuuron.

Uudella energialla vaelluskone lähti taas vauhdilla käyntiin ja heitin itseni seuraavan mäen yli lähes huomaamatta. Olin pitänyt toiveissa noin 18 mailin päivää Thistle Hill Shelterille ja tämä näytti olevan todellakin mahdollista ennen pimeää.

Kävelin vanhan kiviaidan viertä, kun laskeva aurinko yhtäkkiä loi täydellisen kultaisen loisteen pitkien kapeiden puiden lävitse. Maaginen valoilmiö kesti vain sekunteja ja sitten se oli ohi. Kuitenkin sen pysäyttävä kauneus sai minut tuntemaan itseni onnelliseksi.

Saavuin shelterille juuri pimeän tullessa. Tuntui hyvältä saada kasaan pidempi päivä eivätkä jalatkaan olleet erityisen kipeät. Huomenna jäljellä olisi 13 mailia Norwichiin ja pääsisin viettämään lepopäivää.

“Ei toistoa saa
Variointeja vaan
Juuri tällaista kauneutta
Ei saa samanlaista
Tartutaan kii
Painetaan sydämiin
Tämä hetki
Tämä onni”
-Chisu
(Onni, 2015)

Map

Total time: 10:46:59

Day 155: Thundering Falls

18,06 km (11.2 miles)
1715.7 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, VT

https://youtu.be/PM7XSHaEzgw

The breakfast at Inn at Long Trail was good, but not quite as filling as I would have liked. I sat in the lobby for a bit after eating so I could utilize the internet and take care of some things. I had received approval from Amazon to return my shutter deficient camera, so it was time to order a new one. My two cousins in Georgia and Vermont luckily helped in running this circus.

As I set off hiking I had to first climb up a side trail to get back to the AT. I was a bit upset at what I felt had been a light breakfast, until I came to nearby Gifford Woods State Park. Two hikers and their relatives had been there for a couple of days doing trail magic. They were already wrapping up, but there was still beer, so I sat with a couple of other hikers day drinking.

The AT continued along the beautiful shore of Kent Pond, and I stopped every once in a while to admire the view. It seems there are more of these ponds and small lakes in the North, where in the South most lakes are reservoirs or other manmade lakes. Another beautiful water element is right near the AT and I did a small detour to Thunder Falls. The narrowish falls were very picturesque.

As I climbed to Quimby Mountain I found a bucket of oranges that a dayhiker I passed earlier had told me he had left. I gladly ate the refreshing fruit and continued a bit further up the hill. As I sat to rest the trail magic hikers passed me. They said they had a few more cans of beer left, and asked if I wanted one so they wouldn’t have to carry them all. Well, I can’t refuse to help a fellow hiker in a situation like this. I slipped the can into my pack and decided to save it for the evening.

I had red in the comments on the Guthook app that a small stream nearby would have some good spots to camp, and it sounded like a good place for me to spend the night. I wanted to pass the shelter, but I wouldn’t make it to the next one before dark.

The information turned out to be accurate and as dusk started to settle I pitched my tent near the stream. I got to fill my water supplies and spend the night in a fantastic spot in peace. I sat enjoying my tuna tortilla and the saved beer can. Tired but content I crawled into my sleeping bag and thought, that no one else writes about loss like Don DeLillo.

JFRM-2017-08-0035.jpg
JFRM-2017-08-0037.jpg
JFRM-2017-08-0038.jpg
JFRM-2017-08-0043.jpg
JFRM-2017-08-0044.jpg
JFRM-2017-08-0053.jpg

Aamiainen Inn at Long Trailissa oli hyvää, mutta ei aivan niin täyttävää kuin olisin toivonut. Istuin syömisen jälkeen hetken aulassa voidakseni hyödyntää nettiä ja hoitaa muutamia asioita. Olin saanut Amazonilta luvan palauttaa sulkijavikaisen kameran, joten oli aika tilata taas kerran uusi kamera. Kaksi serkkuani Georgiassa ja Vermontissa auttoivat onneksi tämän sirkuksen pyörittämisessä.

Lähtiessäni vaeltamaan jouduin ensin nousemaan sivupolkua pitkin ylämäkeen päästäkseni takaisin AT:lle. Olin hieman pahoillani mielestäni kevyeksi jääneestä aamupalasta, kunnes tulin lähellä olevaan Gifford Woods State Parkiin. Siellä oli ollut kaksi vaeltajaa läheistensä kanssa muutaman päivän tekemässä trail magicia. He olivat jo lopettelemassa, mutta jäljellä oli vielä olutta, joten istuin sitten muutaman muun vaeltajan kanssa päiväkaljalle.

AT jatkui kulkien kauniin Kent Pondin rantaa pitkin ja pysähdyin aina välillä ihailemaan maisemaa. Pohjoisessa näitä lampia ja pieniä järviä tuntuu olevan enemmän, kun etelässä monet järvistä olivat reservuaareja tai muita keinotekoisia järviä. Myös toinen kaunis vesielementti oli aivan lähellä AT:a ja tein pienen sivulenkin Thunderin Fallsille. Kapeahko korkea vesiputous oli hyvin maisemallinen.

Noustessani Quimby Mountainille löysin ämpärillisen appelsiineja, jotka eräs aiemmin vastaan tullut päivävaeltaja oli kertonut sinne jättäneensä. Söin hyvillä mielin raikkaan hedelmän ja jatkoin vähän matkaa taas ylämäkeen. Istuessani levähtämään kävelivät ohitseni trail magicia tehneet vaeltajat. He sanoivat heille jääneen vieläkin yli oluttölkkejä ja kysyivät haluaisinko yhden, ettei heidän tarvitsisi kantaa niitä kaikkia. No, enhän minä toki voi tällaisessa tilanteessa kieltäytyä auttamasta kanssavaeltajaa. Sujautin tölkin reppuuni ja päätin säästää sen illaksi.

Olin lukenut Guthook-sovelluksen kommenteista, että erään pienen virran lähellä olisi muutama hyvä telttapaikka ja se kuulosti minulle soveltuvalta yöpaikalta. Halusin nimittäin mennä edessä olevan shelterin ohi, mutta en ehtisi ennen pimeää sitä seuraavalle.

Tiedot osoittautuivat paikkaansa pitäviksi ja hämärän alkaessa laskeutua pystytin telttani virran lähelle. Sain täytettyä vesivarastot ja yöpyä erinomaisella paikalla omassa rauhassa. Istuin nauttimassa tonnikalatortillaani sekä säästämääni oluttölkillistä. Väsyneenä, mutta tyytyväisenä kömmin makuupussiini lempikirjailijani seuraan ja ajattelin, että kukaan ei kirjoita menetyksestä niin kuin Don DeLillo.

Map

Total time: 08:58:44

Day 154: Killington

14,52 km (9 miles)
1702.7 / 2189.8 miles
Inn at Long Trail, Killington, VT

https://youtu.be/9MMfny6tig0

A clear morning. The blue of the sky was accentuated and the air a bit cool, but not cold. I enjoyed the perfect morning moment, my own sense of peace and feelings of existence. Here, now.

I felt myself to be lively and in a good mood as I started hiking. I walked the ridge of Killington mountain to the shelter surrounded by the scent of the fir trees. My joy was added to when I noticed that a large group of pre-teen boys had spent the night at the shelter. I was even more satisfied with my choice of camping location the night before. I filled my water bladder from the spring by the shelter and continued my way down the hill.

I had probably thought the wonderfully fresh weather would last, but as I came down the day started to become sweaty and moist again. After I crossed the road to Rutland I met two hikers in the woods, one of whom was familiar. The men had just returned from town and were emptying cans of cider. I sat to chat, and stayed for a while, because I wasn’t in a hurry to go anywhere.

My destination was Inn at Long Trail in Killington. I had called there yesterday to ask about reservations, but I learned that with the hiker discount I couldn’t make a reservation. I had been told though that there were plenty of free rooms. So my place for the night wasn’t completely sure as I arrived at the lodging place via a half mile side trail.

I got a room for myself on the top floor of the building. I dragged my things to the room and took a transformative shower, by which a hiker becomes a normal person momentarily. I went downstairs to the bar with the intention to eat something small for lunch, and dinner later. “Something small” was cheese covered chicken nachos which would have been enough to feed four people, or two hikers. As I ate this enormous pile of food, a local high school teacher joined me. He wanted to treat me, and Seawolf and Alchemist who arrived shortly after, to a Guinness. I didn’t have any reason to refuse, so I got a daytime beer, too.

My intention had been to take care of some things in the evening, but I got tired of fighting the spotty internet connection. So I mainly dozed in my room without being able to get started on any kind of productive action. Maybe the constant over exertion and uncertain nutrition situation leads to my brain turning off once I get food.

JFRM-2017-08-0021.jpg
JFRM-2017-08-0022.jpg
JFRM-2017-08-0023.jpg
JFRM-2017-08-0024.jpg
JFRM-2017-08-0029-Pano.jpg
JFRM-2017-08-0026.jpg

Kuulas aamu. Taivas oli korostuneen sininen ja ilma hieman viileä, mutta ei kylmä. Nautin täydellisestä aamuhetkestä, omasta rauhasta ja olemassaolon tunteesta. Tässä, nyt.

Tunsin olevani virkeä ja hyvässä vireessä lähtiessäni vaeltamaan. Kuusien tuoksun keskellä kävelin Killington-vuoren huippuharjannetta pitkin shelterille. Iloani lisäsi, kun huomasin shelterillä yöpyneen ison joukon esiteini-ikäisiä poikia. Olin entistäkin tyytyväisempi viimeöiseen telttapaikkaani. Täytin juomarakkoni shelterin viereisestä lähteestä ja jatkoin matkaa alamäkeen.

Olin kai ajatellut ihanan raikkaan sään säilyvän, mutta alemmas tullessa päivä alkoi muuttua taas hikisen nihkeäksi. Ylitettyäni Rutlandiin vievän tien tapasin metsässä kaksi vaeltajaa, joista toinen oli minulle entuudestaan tuttu. Miehet olivat juuri palanneet kaupungista ja istuivat tyhjentämässä siideritölkillisiä. Istuin juttelemaan ja jäinkin siihen joksikin aikaa, kun ei ollut kiire minnekään.

Päämääräni oli Killingtonin kylässä oleva Inn at Long Trail. Olin soittanut sinne eilen kyselläkseni huonevarauksista, mutta sain tietää, ettei vaeltaja-alennuksella voisi tehdä varausta. Minulle oli kuitenkin kerrottu, että huoneita oli reilusti vapaana. Niinpä yöpaikkani ei ollut täysin varma saapuessani puolen mailin sivupolun kautta majapaikkaan.

Sain itselleni huoneen rakennuksen ylimmästä kerroksesta. Raahasin tavarani huoneeseen ja otin muodonmuutoksellisen suihkun, jolla vaeltajasta tulee hetkeksi normaali ihminen. Menin alakerran baariin ajatuksenani syödä lounaaksi jotain pientä ja myöhemmin erikseen illallista. “Jokin pieni” oli juustolla kuorrutettuja kananachoja, joista olisi riittänyt syötäväksi neljälle ihmiselle tai kahdelle vaeltajalle. Syödessäni tätä valtavaa ruokakasaa liittyi seuraani paikallinen high schoolin opettaja. Hän halusi tarjota minulle sekä hieman myöhemmin paikalle ilmaantuneille Seawolfille ja Alchemistille Guinnessia. Eipä minulla ollut erityistä syytä kieltäytyä, joten sain sitten päiväoluenkin samalla.

Tarkoituksenani oli ollut illalla hoitaa joitakin asioita, mutta väsyin taistelemaan pätkivän nettiyhteyden kanssa. Niinpä lähinnä torkuin huoneessani osaamatta ryhtyä mihinkään järkevään toimintaan. Ehkä jatkuva ylirasitus ja epämääräinen ravitsemustilanne johtaa siihen, että ruokaa saatuaan aivot tuntuvat kytkeytyvän pois päältä.

Map

Total time: 06:32:08

Day 153: Clarendon Gorge

19,04 km (11.8 miles)
1693.3 / 2189.8 miles
Unofficial campsite, VT

https://youtu.be/8u9f6btdlO0

The tree didn’t fall on me in the night, and I ate my cold instant oatmeal in the warm morning. As I packed my things I noticed a lot of little beetles on the surface of a nearby snag. I went to look at them closer and I noticed a Mr. Beetle trying somewhat desperately to copulate with a Ms. Beetle. I stayed to watch this performance for such a long time that I started to feel myself to be a bit weird.

I had about a 14 mile trek in my sights to the peak of Killington mountain. Even though the morning’s first hiking hour went swiftly, after that the pace seemed to congeal relatively in correlation with the increasing temperature of the day. The air was moist and heavy. Hiking was sticky.

Since my camera had broken in Kunkletown I had experienced issues with my new camera as well. The shutter would often get stuck when turning it on, and getting just one photograph became an arduous process. Every so often I had to disassemble the camera into pieces and sometimes that helped and sometimes it didn’t. When I finally got decent service on my cell phone I messaged with my cousin about my problems, and she promised to look into the warranty. Most likely I would be looking at buying a new camera again.

Before my descent to Clarendon Gorge a beautiful view opened up from the outcrop to Rutland airport. This view was repeated later from another angle as I climbed back up. Clarendon Gorge itself was an impressive place. A delicate, and thus very shaky bridge crossed Mill River. Below among the rocks the river flowed with strength, while still leaving a calm pocket under the bridge. A woman with two children was down there swimming and they waved at me. I would have wanted to take a dip in the increasing heat myself, but as it’s often said on the AT “the trail is not going to hike itself”.

So ahead of me was a day that kept getting more and more sweaty, and mainly uphill. My hope in climbing Killington started to fade or at least I suspected that I would have to hike in the dark. My progress was slow and tired.

I was surprised to see Delicate Flower coming toward me. He said he had spent the night in Rutland at a religious community run Yellow Deli, and had decided to do slack packing – hiking south with an empty backpack. He had taken a bus north and was now returning to Rutland for the next night. Well, a moment later Blue Ray came down the trail and I heard the same story. He also mentioned going to Killington’s village tomorrow for a zero, where I was also aiming for. So we would meet there.

I stopped on the edge of a charming stream – or rather on a sand bar in the middle of it – to have lunch. During lunch I was passed by southbound heading Bottles, Human, and Wild Flower. They all had the same story about Yellow Deli. Now this isn’t uncommon in any way that hikers practice slack packing and/or travel a portion in the opposite direction. To me, however, it is important on principle to carry all my stuff, and I consider it reasonable to go in the same direction the whole time.

I stopped for a short bit at Governor Clement Shelter at the base of Killington mountain. I had heard from my soutbound friends that the climb would be arduous and that’s what it looked like on the contour map too: five kilometers and 600 vertical meters. After that would be another couple of kilometers to the peak shelter. I wasn’t convinced that I would make the entire climb before dark, not to mention all the way to the shelter.

As I left the shelter the AT showed its tendency to offer solutions to problems again. I had lost a carabiner yesterday, because my food bag rope had gotten stuck. This carabiner had served not only on my food sack, but also to hold my camera during the day. Now I saw a carabiner on the ground that someone had dropped, and I picked it up.

The cooling temperature of the evening helped in my climb. The slope wasn’t quite as steep as I had expected either. Of course the path was narrow and in many places a mess of rocks and roots. But in the end I was surprised at how easy the climb up was, even though I was quite drained from the heat during the day.

Exactly at eight I came to the summit and saw a very cozy tent spot next to me. There was about fifteen minutes to susnset, so I had defeated the uphill just in time. There was no reason to start walking to the shelter two kilometers away, so I decided with a good conscience to leave that until tomorrow. I thought that the contentment in the achievements of the day weren’t as much in the number of miles, as in beating oneself. It feels the best when one realizes having achieved something thought to be unachievable.

As I sat down to dinner I heard the same crunching sound as last night. Like someone eating a carrot. There were all kinds of tree carcasses around me, so I pondered whether the bugs’ tree disintegration work would really make this loud of a sound, that a human clearly hears it, or whether it was actually some kind of a small mammal.

JFRM-2017-08-0008.jpg
JFRM-2017-08-0011.jpg
JFRM-2017-08-0012.jpg
JFRM-2017-08-0013.jpg
JFRM-2017-08-0014.jpg
JFRM-2017-08-0015.jpg
JFRM-2017-08-0017.jpg
JFRM-2017-08-0019.jpg
JFRM-2017-08-0020.jpg

Puu ei ollut kaatunut yöllä päälleni ja söin kylmää pikapuuroani lämpimässä aamussa. Pakatessani tavaroitani huomasin lähellä olevan pystyyn kuolleen puun pinnalla paljon pieniä kovakuoriaisia. Menin katselemaan niitä lähempää ja huomasin erään herrakuoriaisen yrittävän jokseenkin epätoivoisesti päästä parittelemaan rouvakuoriaisen kanssa. Jäin seuraamaan tätä näytelmää niin pitkäksi ajaksi, että aloin tuntea itseni lopulta vähän oudoksi.

Tähtäimessä oli noin 14 mailin matka Killington-vuoren laelle. Vaikka aamun ensimmäinen vaellustunti meni reippaasti, sen jälkeen tahti alkoi hyytyä kääntäen verrannollisesti suhteessa päivän kuumenemiseen. Ilma oli nihkeä ja painostava. Vaeltaminen tahmeaa.

Edellisen kamerani mentyä rikki Kunkletownissa olin kohdannut ongelmia myös uuden kamerani kanssa. Sulkija jäi usein kameran käynnistyessä jumiin ja yhden valokuvan saaminen muuttui työlääksi prosessiksi. Aina välillä piti purkaa kamera osiin ja joskus se auttoi ja joskus ei. Saadessani viimein kännykkään hieman paremmin kenttää viestittelin serkkuni kanssa ongelmasta ja hän lupasi selvittää reklamointia. Todennäköisesti edessä olisi taas uuden kameran hankinta.

Ennen laskeutumistani Clarendon Gorgeen avautui kalliolta upea näkymä Rutlandin lentokentälle. Tämä näköala toistui myöhemmin toisesta kuvakulmasta noustessani taas ylös. Clarendon Gorge itsessään oli näyttävä paikka. Mill Riverin yli kulki hentorakenteinen ja siten reilusti keinahteleva riippusilta. Alhaalla kallioiden välissä joki virtasi voimakkaana jättäen kuitenkin sillan alle tyynen taskun. Siellä oli uimassa nainen kahden lapsen kanssa ja he vilkuttivat minulle. Olisin kuumenevassa säässä halunnut itsekin pulahtaa uimaan, mutta kuten AT:lla usein sanotaan “the trail is not going to hike itself”, polku ei vaella itse itseään.

Niinpä edessäni oli aina vain hikisemmäksi muuttuva päivä ja pääasiassa ylämäkeä. Uskoni Killingtonin nousemisesta alkoi hiipua tai ainakin epäilin joutuvani vaeltamaan pimeässä. Kulkuni oli hidasta ja väsynyttä.

Yllätyin kun näin vastaani tulevan Delicate Flowerin. Hän kertoi olleensa yötä Rutlandissa uskonnollisen yhteisön ylläpitämässä Yellow Delissä ja päättäneensä tehdä slack packingia eli vaeltaa tyhjällä repulla eteläänpäin. Hän oli siis mennyt bussilla pohjoisemmas ja nyt palasi seuraavaksi yöksi Rutlandiin. No, hetkeä myöhemmin vastaan tuli Blue Ray ja sain kuulla saman tarinan. Lisäksi hän mainitsi olevansa menossa huomenna zerolle Killingtonin kylään, jonne olin itsekin tähtäämässä huomenna yöksi. Tapaisimme siis siellä.

Jäin erään viehättävän virran rantaan – tai oikeammin sen keskellä olevalle hiekkasärkälle – pitämään lounastaukoa. Sen aikana ohitseni eteläänpäin kulkivat vielä Bottles, Human ja Wild Flower. Kaikilla sama tarina Yellow Delistä. Tämä ei siis ole mitenkään poikkeuksellista, että vaeltajat harrastavat slack packingia tai/ja kulkevat osion vastakkaiseen suuntaan. Itselleni on kuitenkin periaatteen tasolla tärkeää kantaa kaikki tavarani ja pidän mielekkäänä edetä koko ajan samaan suuntaan.

Pysähdyin lyhyesti Governor Clement Shelterillä Killington-vuoren juurella. Olin kuullut etelään kulkevilta ystäviltäni, että nousu olisi työläs ja siltä se näytti korkeuskäyrälläkin: viisi kilometriä ja 600 metriä vertikaalia. Sen perässä oli vielä parin kilometrin huippuharjanne shelterille. En ollut vakuuttunut, että pääsisin koko ylämäkeä ennen pimeää, saati sitten shelterille asti.

Lähtiessäni shelteriltä AT osoitti taas taipumustaan tarjota ratkaisuja ongelmiin. Olin eilen menettänyt sulkurenkaan, kun ruokasäkkini naru jäi jumiin puuhun. Tämä sulkurengas oli palvellut sekä iltaisin ruokasäkin ripustamiseen että päivisin kameran kiinnitysvälineenä. Nyt näin polulla jonkun pudottaman sulkurenkaan ja poimin sen mukaani.

Illan viileneminen auttoi nousussa. Eikä rinnekään ollut aivan niin jyrkkä kuin olin odottanut. Toki polku oli kapea ja monin paikoin kivien ja juurakoiden muodostama sotku. Lopulta yllätyin miten hyvin nouseminen onnistui, vaikka olin ollut aika uupunut kuumuudesta päivällä.

Tasan kahdeksalta tulin huippuharjanteelle ja näin vieressäni todella viihtyisän telttapaikan. Auringonlaskuun oli noin vartti aikaa, joten olin selättänyt ylämäen juuri ideaalissa ajassa. Ei ollut mitään syytä lähteä kävelemään kahta kilometriä shelterille, joten jätin sen hyvällä omatunnolla huomiselle. Ajattelin, että tyytyväisyys päivän saavutuksiin ei ole niinkään mailimäärässä kuin itsensä ylittämisessä. Parhaalta tuntuu kun huomaa pystyneensä johonkin, mihin ei odottanut pystyvänsä.

Istuessani illallisen ääreen kuulin taas tuon saman narskutuksen kuin eilenkin. Sellainen ääni kuin joku söisi porkkanaa. Lähellä oli kaikenlaisia puun raatoja, joten jäin pohtimaan voisiko ötököiden puunhajoitustoimista oikeasti kuulua niin voimakas ääni, että sen ihminenkin selvästi kuulee, vai oliko kyseessä kuitenkin joku pikkunisäkäs.

Map

Total time: 09:57:29

Day 152: Rock Garden

19,79 km (12.3 miles)
1680.4 / 2189.8 miles
Minerva Hinchey Shelter, VT

https://youtu.be/FBeV7qSMQYo

I had mentally prepared for rain. Yesterday morning the forecast had shown rain for the upcoming days, and after that I had not gotten service to confirm. The forecasts on the AT change frequently, but usually it can be trusted for a couple of days’ worth.

The day turned out to be sunny though, and along with that unexpectedly warm. I imagined a long day ahead of me, but my heat tolerance had a different opinion. It wasn’t unbearably hot, but somehow draining and I had to take many breaks.

As I ascended to White Rocks I first saw a smaller and then a larger area where people had stacked rocks. Two hikers were arranging their own stacks in the second “rock garden” as I passed. I didn’t comment on their doings, but I am against rock stacking in principle, because it, among other things, promotes erosion. I had not understood why people complained about rock stacking, but after reading an article about the topic my opinion on it changed. Still I admit that the stacks are interesting to look at.

I felt myself already fairly tired as I started to climb the third Bear Mountain on the AT. My drinking water had run low and I was sweating on the long uphill trying to conserve water. I had thought possibly to go past the next shelter, but on this uphill it became clear that I would only go as far as the shelter. I was tired and my head hurt.

Getting to the shelter was relief. I finally got wonderful, cold spring water and met a few familiar AT hikers, and a couple of Long Trail hikers I had met yesterday. Of course my evening tasks weren’t accomplished with Martha Steward precision.

For the first time the rope for my food sack got stuck in the tree. So badly that I couldn’t get it down. I tried to puzzle out the situation for a time, and nothing seemed to work. For a bit I started to wonder how I would do without the rope, until I realized I could just cut it and keep most. So I lost about 4 meters of rope and a carabiner to the tree. I took a small equipment carabiner from my pack, and successfully rigged it to another tree.

After this episode the Long Trail hikers noticed a dead tree near the tent spaces that was a bit worrying, its top resting against the tree next to it. I myself am bad at remembering to check above when picking a spot, and these standing dead trees can cause problems. The women decided to move their own tents to another spot, because the treetop would be clear to fall on them if it were to come down in that direction. I looked at my spot for a bit, but decided that in my opinion I was near sufficiently healthy, large pine trees. Although I did get a bit nervous that night from a squeaking I heard outside. I didn’t know what was causing it (I had heard there were possibly porcupines near the shelter), but my imagination painted a picture of super beetles loudly crunching on a tree.

JFRM-2017-08-9987.jpg
JFRM-2017-08-9989.jpg
JFRM-2017-08-9990-Pano.jpg
JFRM-2017-08-9996.jpg
JFRM-2017-08-9998.jpg
JFRM-2017-08-0004-Pano.jpg

Olin varautunut henkisesti sateeseen. Eilen aamulla katsomani sääennuste oli näyttänyt sadetta lähipäiviksi ja sen jälkeen en ollut saanut kenttää tarkastaakseni asian. Sääennusteet nimittäin muuttuvat AT:n alueella hyvin paljonkin, mutta yleensä pari päivää eteenpäin ennusteeseen voi luottaa.

Päivästä tuli kuitenkin aurinkoinen ja sitä myötä odottamattoman lämmin. Kuvitelmissani oli mahdollisesti pitkä päivä, mutta kuumuudenkestokykyni oli eri mieltä. Sää ei ollut sietämättömän kuuma, mutta jotenkin uuvuttava ja jouduin pitämään taukoja usein.

Noustessani White Rocksille näin ensin pienemmän ja pian isomman alueen, jolle ihmiset olivat kasanneet kiviä pinoiksi. Kaksi vaeltajaa oli taiteilemassa omia kasojaan jälkimmäiseen kivipuutarhaan kulkiessani ohi. En kommentoinut heidän puuhiaan, mutta pääasiassa olen kivien kasaamista vastaan, koska se mm. edesauttaa eroosiota. En aiemmin ymmärtänyt miksi ihmiset valittavat kivien kasaamisesta, mutta luettuani erään artikkelin aiheesta mielipiteeni asiasta muuttoui. Silti myönnän, että kivikasat ovat yhä mielestäni kiehtovan näköisiä.

Tunsin itseni jo valmiiksi melko väsyneeksi lähtiessäni nousemaan jo kolmannelle AT:lla olevalle Bear Mountainille. Juomaveteni oli päässyt vähiin ja hikoilin pitkässä ylämäessä yrittäen säästellä vettä. Olin ajatellut mennä mahdollisesti hieman seuraavan shelterin ohi, mutta tässä ylämäessä tuli selväksi, että kävelisin vain shelterille asti. Olin väsynyt ja päätä särki.

Shelterille saapuminen oli helpotus. Sain vihdoin ihanan kylmää lähdevettä ja tapasin myös muutaman tutun AT:n vaeltajan ja kaksi eilen tapaamaani mukavaa Long Trailin vaeltajaa. Tosin iltapuuhat eivät menneet aivan kuin Strömsössä.

Ensimmäisen kerran ruokasäkkini naru jäi jumiin puuhun. Ja niin pahasti, etten saanut sitä pois. Yritin askarrella aikani, mutta mikään ei tuntunut auttavan. Hetken ehdin jo miettiä miten pärjäisin ilman narua, kunnes tajusin voivani tietenkin katkaista sen ja säästää suurimman osan. Niinpä menetin noin 4 m narua ja sulkurenkaan puulle. Otin repusta pienen varustesulkurenkaan ja viritin sen avulla narun lopun onnistuneesti toiseen puuhun.

Tämän episodin jälkeen Long Trailin vaeltajat huomasivat telttapaikkojen lähellä hieman huolestuttavan pystyyn kuolleen puun, jonka yksi kookas latva roikkui viereisen puun varassa. Muistan itse huonosti katsoa ylös telttapaikkaa valitessa ja nämä pystyyn kuolleet puut voivat silloin aiheuttaa ongelmia. Naiset päätyivät siirtämään omat telttansa toiseen kohtaan, koska irtonainen latva olisi siihen suuntaan kaatuessaan vapaa putoamaan heidän päälleen. Katsastelin omaa paikkaani hetken, mutta totesin olevani mielestäni riittävästi terveiden kookkaiden mäntyjen katveessa. Tosin hieman levottoman olon illalla teki ulkoa kuuluva narskutus. En tiennyt sen aiheuttajaa (kuulin shelterin lähellä olevan mahdollisesti piikkisikoja), mutta mielikuvitus tietysti maalaili kuvaa puuta äänekkäästi nakertavista superkuoriaisista.

Map

Total time: 09:39:23