Day 65: Pearisburg

16,43 km (10.2 miles)
634.3 / 2189.8 miles
Holiday Motor Lodge, Pearisburg, VA

The rain beat down loudly on the tin roof of the hostel, and a cold wind was blowing in the morning. I ate a filling breakfast with the other guests, and I stuffed myself once more with Neville’s homemade real bead. It might very well be a few more months before I get something like that.

Like the others I dragged my feet, because it was cold outside and Woods Hole has such a wonderful ambiance. When I finally got myself moving I had to put on my long underwear for the first time since March, so I wouldn’t get cold. I had been in contact with Goose and Andes who were in Pearisburg, where I myself was now headed. The did let me know that they were leaving soon after noon, and so early I would not be there in time unless I had started hiking before seven. I hope to catch up to them at some point though.

The trail was once again quite wet, but luckily not as bad as yesterday. For the most part my feet stayed dry. At the lookout point I met 82 and Roo who had been slightly ahead of me. As we traveled toward Pearisburg I was able to catch a ride with them into town. 82 had come to the roadside just a bit before us when a local woman, Pippa, had asked if he needed a ride. Pippa offered to take all of us in her car, drove a small tour of Pearisburg and dropped us off at our motel.

I’m a seasoned budget traveler and my level of expectations in place isn’t very high. I must say about Holiday Motor Lodge though, that the place is sorely in need of a remodel. The service was friendly despite this, and I’m somehow pleased with the wide southern drawl and people’s habit of calling people “honey”. That evening Roo and I went to the Mexican restaurant next door, La Barranca, to eat, and to the store to refill my food sack. Other hikers were grilling and partying on the motel balcony, but I was glad to be able to withdraw into my room to read a book.

Total time: 21:56:03

Sade takoi yöllä äänekkäästi hostellin peltikattoa ja aamulla puhalsi kylmä tuuli. Söin täyttävän aamupalan muiden vieraiden kanssa ja ahdoin itseeni vielä kerran Nevillen tekemää oikeaa leipää. Voi hyvinkin olla, etten saa sellaista taas muutamaan kuukauteen.

Muiden tavoin viivyttelin lähtöä, koska ulkona oli todella kylmä ja Woods Holessa ihanan miellyttävä tunnelma. Lopulta saadessani itseni liikkeelle jouduin pukemaan pitkät alushousut ensimmäisen kerran sitten maaliskuun, etten palelisi. Olin ollut yhteydessä Goosen ja Andesin kanssa, jotka olivat Pearisburgissa, minne olin nyt itsekin suuntaamassa. He kuitenkin olivat aikeissa jatkaa matkaa pian puolenpäivän jälkeen ja niin aikaisin en olisi ollut perillä ellen olisi lähtenyt jo ennen seitsemää vaeltamaan. Toivon kuitenkin tavoittavani heidät vielä jossain vaiheessa.

Polku oli taas osittain hyvin vetinen, mutta ei onneksi niin pahassa kunnossa kuin eilen. Suurimmilta osin jalkani säästyivät kuivina. Kohtasin näköalapaikalla hieman edelläni kulkeneet Roon ja 82:n. Kulkiessamme kohti Pearisburgia onnistuimmekin saamaan heidän kanssaan kyydin kaupunkiin. 82 oli tullut vähän meitä ennen tien varteen, jolloin paikallinen nainen, Pippa, oli pysähtynyt kysymään haluaisiko hän kyydin. Pippa lupasi ottaa meidät kaikki autoonsa, ajoi pienen esittelykierroksen Pearisburgin ympäri ja toi meidät motellillemme.

Olen tottunut budjettimatkailija ja vaatimustasoni edullisissa paikoissa ei ole kovin korkea. Holiday Motor Lodgesta täytyy kuitenkin sanoa, että paikka on kipeästi remontin tarpeessa. Palvelu oli siitä huolimatta ystävällistä ja minua jotenkin miellyttää leveää etelää puhuvien tapa kutsua ihmisiä ”honey”. Kävin illalla vielä Roon kanssa naapurin meksikolaisessa, La Barrancassa, syömässä ja kaupassa hankkimassa lisäpainoa ruokasäkkiini. Muut vaeltajat grillasivat ja juhlivat motellin parveketasanteella, mutta itse olin tyytyväinen saadessani vetäytyä omaan huoneeseeni lukemaan kirjaa.

Day 64: Woods Hole Hostel

22,78 km (14.2 miles)
623.7 / 2189.8 miles
Woods Hole Hostel, VA

Overnight it rained hard, but the skies were clear in the morning. I crawled out of my tent along with a small salamander. Even before my hike I had heard of Woods Hole Hostel and I wanted to spend the night there, so as I was doing my morning preparations I called and reserved a bunk space.

Even though the rain had stopped falling, the AT was more of a river than a trail. Hiking was laborious as I tried to avoid stepping in the water. And truth be told it couldn’t be avoided, because the entire trail was one big puddle and the dense rhododendrons (they’re more like trees than bushes here) surrounding the path, there wasn’t a choice but to try to step in the least wet spots. Every time one shoe started to feel kind of dry the other sank into water or mud.

Crossing streams also became more challenging, because there was so much water. For the first time on the AT I encountered a situation where I decided that I couldn’t jump over the stream, and there weren’t rocks to cross on. I saw a hiker who was significantly taller than me jump without a pack, but I determined that it would be best for me to wade through the water. I took my socks and shoes off to step into the stream, which I assumed to have a sand bottom based on the light color, and probably mid-calf deep. Well, it turned out to that in this part of the world a muddy bottom can look deceivingly like sand, and I was suddenly knee deep in water, and mid-calf in mud. I waded across successfully anyway, trying to avoid the boggiest parts.

I crossed paths with 82 and Roo several times throughout the day, who is doing a flip-flop, which means she isn’t hiking directly south to north, but is “saving” the southernmost sections of the AT for the fall which provides more ideal weather conditions. While we lunched at Wapiti Shelter 82 showed me his bloodied heels, and I offered him second skin type bandages to try. He told me later that they helped. Wapiti Shelter is known among the hikers as murder shelter, because two people were murdered there in 1981 – although at that time the shelter was much closer to the road.

When I was ascending the biggest climb of the day I sat down for a break, and as I got an internet connection I checked messages from my phone. Both my cousin and my mom notified me of the expected news: our relative that had suffered a heart attack had passed away in the afternoon. I was sad but also relieved. I knew this news would come sooner or later and it was good not to have to dread it anymore. As I hiked forward I felt more longing than anguish, and happy memories of times with him came to mind.

I was very tired when I arrived at Woods Hole Hostel, I wasn’t feeling very social, but 82, Roo, and Namaste, who were staying in the same room, were luckily able to turn my mood away from mourning with their good company. Woods Hole is very cozy thanks to its main building, which is from the 19th century, and it’s lovely matron Neville and her husband. Our shared dinner felt fulfilling of physical as well as mental deficits. Woods Hole focuses on sustainability, and produces most of its own food, and for the first time since leaving Finland I got decent bread. I felt myself welcome and at home, and I don’t question why some hikers stay for a short time to work for a place to stay at Woods Hole.

Total time: 01:07:51

Yön aikana satoi rankasti, mutta aamulla sää oli selkeä. Kömmin yhdessä pienen salamanterin kanssa ulos teltasta. Olin jo ennen vaellusta kuullut Woods Hole Hostellista ja halusin päästä yöpymään siellä, joten aamutoimien lomassa soitin varauksen punkkapaikasta.

Vaikka sade oli loppunut, oli AT taas enemmänkin joki kuin polku. Vaeltaminen oli työlästä yrittäessä vältellä astumasta veteen. Eikä siltä totta puhuen voinut välttyä, koska koko polun ollessa yhtä suurta lätäkköä ja tiiviiden alppiruusupensaiden (tai oikeastaan ne ovat täällä puun eikä pensaan kokoisia) ympäröidessä reittiä, ei ollut muita vaihtoehtoja kuin yrittää osua vähiten märkiin kohtiin. Aina kun toinen kenkä alkoi olla jotakuinkin kuiva upposi toinen kenkä jonnekin veteen ja mutaan.

Purojen ylitykset muuttuivat myös haastavammaksi, koska vettä oli paljon. Ensimmäistä kertaa AT:lla päädyin tilanteeseen, jossa totesin, etten pystyisi hyppäämään puron yli eikä paikassa ollut kiviä joita pitkin kulkea. Näin minua huomattavasti pidemmän vaeltajan onnistuvan hyppäämään yli ilman reppua, mutta totesin itselleni olevan järkevintä kahlata yli. Otin kengät ja sukat pois astuakseni puroon, jonka oletin vaalean värin perusteella olevan hiekkapohjainen ja noin puoleen sääreen syvä. No, kävi ilmi, että täällä päin maailmaa mutapohja voi näyttää erehdyttävästi hiekalta ja olinkin polvia myöten vedessä ja puoleen sääreen mudassa. Kahlasin kuitenkin onnistuneesti yli, yrittäen vältellä astumasta eniten upottaviin kohtiin.

Kohtasin päivän aikana useamman kerran 82:n ja Roon, joka tekee ns. flipflop-läpivaellusta eli hän ei kulje suoraan etelästä pohjoiseen vaan ”säästää” AT:n eteläisimmän osuuden syksyyn, mikä mahdollistaa hieman miellyttävämmät sääolosuhteet. Lounastaessamme Wapiti Shelterillä 82 näytti verillä olevia kantapäitään ja tarjosin hänelle second skin -tyyppiset rakkolaastarit kokeiltavaksi. Hän kertoikin myöhemmin niistä olleen apua. Wapiti Shelter kulkee vaeltajien keskuudessa nimellä murha-shelter, koska siellä on murhattu kaksi ihmistä 1981 – tosin silloin kyseinen shelter sijaitsi lähempänä tietä.

Noustessani päivän suurinta mäkeä ylös istahdin pitämään taukoa ja saadessani yhteyden verkkoon tarkastin viestit puhelimestani. Sekä serkkuni että äitini oli ilmoittanut odotettavissa olevan uutisen: sydänkohtauksen saanut sukulaisemme on nukkunut pois iltapäivällä. Olin surullinen, mutta tavallaan myös helpottunut. Tiesin tämän uutisen tulevan ennen pitkää ja oli hyvä, ettei sitä tarvinnut enää odottaa kauhulla. Vaeltaessani eteenpäin koin enemmänkin kaipuuta kuin tuskaa ja mieleeni muistui mukavia yhteisiä hetkiä tämän sukulaiseni kanssa.

Olin hyvin uupunut saapuessani Woods Hole Hostellille. En ollut erityisen sosiaalisella tuulella, mutta samassa huoneessa kanssani yöpyvät 82, Roo ja Namaste onneksi saivat mukavalla seurallaan huomioni kääntymään muuhun kuin suremiseen. Woods Hole on hyvin tunnelmallinen paikka ja siitä on 1800-luvulta olevan päärakennuksen lisäksi kiittäminen hyvin lämminhenkistä emäntää Nevilleä ja hänen miestään. Yhteinen illallinen tuntui sekä fyysiset että henkiset tarpeet täyttävältä. Kestävään kehitykseen panostava Woods Hole tuottaa suuren osan tarjoamastaan ruuasta itse ja sain ensimmäisen kerran Suomesta lähtemiseni jälkeen kunnollista leipää. Koin oloni hyvin tervetulleeksi ja kotoisaksi, enkä ihmettele joidenkin vaeltajien jäävän lyhyeksi ajaksi työskentelemään ylläpitoa vastaan Woods Holessa.

Day 63: Kimberling Creek

19,58 km (12.2 miles)
609.6 / 2189.8 miles
Stealth campsite, VA

I ate the last of my food in the morning and decided that my lunch and dinner favorite of a tuna tortilla wasn’t very good as breakfast. There was a grocery store about ten kilometers away, and that would be my first destination. Beyond that I hadn’t decided.

I had intended to get water from a stream a few miles from my camping spot, but it had dried and the next water source was a few more miles further. Mainer happened to walk past me and asked if I needed water. I accepted the offer when he assured me he had enough.

At Jenny Knob Shelter I got to refill my water stores, and I checked the messages on my cell phone, too. My cousin let me know that our relative, who had been resuscitated from ventricular fibrillation, was being taken off life support and he was being let go. I had feared this based on the last news I had received. It still didn’t make the sadness regarding the news any easier. I sat alone at the shelter and cried.

The kilometers from the shelter to the store were endless, and my recollection of the journey is fuzzy. I wore my sunglasses regardless of the overcast day. I tried to see the trail through tears, and felt completely inconsolable. I thought of his family’s grief. Everything felt so unfair.

When I arrived at the store I ordered a pizza from the deli and sat down with my cell phone to Skype my parents. Speaking with them helped me feel better – both being able to share my feelings, and also speaking my native language brought a comfort. After the conversation I replenished my food stores and decided to head back into the woods. I had thought about staying at a nearby hostel or the store’s campground, but I now felt I wanted mostly to get into the peace of the forest.

Just as I stepped out of the store it started raining. Wet, I walked along the road back to the AT and decided to pitch my tent in the first available place. The official campground would have been two miles down further, but I found a good spot next to the trail. In the quiet rain I withdrew into the peace of my small green abode.

Total time: 01:17:15

Söin aamulla viimeiset ruokani ja totesin, että lounas- ja illallissuosikkini tonnikalatortilla ei sovi aamupalaksi. Noin kymmenen mailin päässä olisi ruokakauppa, mikä oli ensimmäinen kohteeni. Siitä eteenpäin en oikeastaan ollut päättänyt.

Olin aikoinut ottaa vettä purosta parin mailin päästä telttapaikastani. Puro oli kuitenkin kuivunut ja seuraavalle vesilähteelle olisi pari mailia lisää. Mainer sattui kävelemään ohitseni ja kysyi tarvitsenko vettä. Tartuin tarjoukseen, kun hän vakuutteli itsellään olevan tarpeeksi.

Jenny Knob Shelterillä pääsin täyttämään vesivarastoni ja tarkistin samalla kännykästä viestit. Serkkuni ilmoitti, että kammiovärinästä elvytetyn sukulaisemme tehohoito on päätetty lopettaa ja hänen annettaisiin mennä. Olin pelännyt näin mahdollisesti käyvän sen perusteella mitä olin viimeeksi hänen tilastaan kuullut. Se ei kuitenkaan yhtään helpottanut uutisen synnyttämää surua. Istuin yksin shelterillä ja itkin.

Kilometrit shelteriltä kaupalle olivat loputtoman pitkiä ja muistikuvat matkasta hataria. Kuljin pilvisestä säästä huolimatta aurinkolasit päässä. Yritin nähdä polkua kyyneleiden läpi ja olin täysin lohduton. Ajattelin hänen perheensä surua. Kaikki tuntui aivan kohtuuttomalta.

Kaupalle saapuessani tilasin delistä pizzan ja istuin kännykkäni ääreen ottaakseni Skype-yhteyden vanhempiini. Heidän kanssaan puhuminen helpotti oloa – sekä mahdollisuus jakaa tuntemuksiaan, yhteys läheisiin että oman kielen puhuminen toi jonkinlaista lohtua. Keskustelun jälkeen ostin ruokatäydennystä ja päätin suunnata takaisin metsään. Olin ajatellut yöpyä läheisessä hostellissa tai kaupan leirintäalueella, mutta nyt tunsin kuitenkin haluavani eniten metsän rauhaan.

Juuri astuessani ulos kaupasta alkoi sataa vettä. Kävelin märkänä tietä pitkin takaisin AT:lle ja päätin pystyttää teltan ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan. Varsinainen teltta-alue olisi ollut noin kahden mailin päässä, mutta löysin sitä ennen hyvän paikan polun varresta. Hiljaisessa sateessa vetäydyin pienen vihreän asumukseni rauhaan.

Day 62: Road Crossings

20,66 km (12.8 miles)
597.3 / 2189.8 miles
Unnamed campsite, VA

I woke up at six in the morning and when I determined the temperatures to be low, I decide that today would be a good day to sleep in. And so I was getting ready to leave around ten, but the decision felt good. Like many hikers I have found myself slowly letting go of the need to make specific plans, and letting the day run its course.

After yesterday’s rocky terrain today’s trail offered a nice, even path. There were hills, of course, but the trail itself was nice soft dirt. The weather was ideal, too, when the sun was shining and a small breeze kept the temperature perfect. I started to be in a positive mood.

Half way through the day the AT crossed over numerous roads, as well as next to them and along them. Seeing cars was strangely exciting. In a way, a peek into civilization, and on the other hand this peek whizzes by the leisurely hiker at great speed. I often thought of the people in their air conditioned cars, on their way somewhere. Am I a great adventurer in their eyes, or merely a seemingly homeless, pitiful creature? Sometimes it’s hard to remember that the world keeps on going at its normal pace as I’m traipsing through the forest.

As the evening neared I passed Namaste, sitting contentedly in fornt of her tent having dinner, and we chatted a while. We spoke about that wonderful freedom to decide when and where we can camp, and being able to listen to oneself. And that’s exactly what I ended up doing later when I came to a beautiful spot to camp. I would have had time to hike a few more kilometers, but it felt good to stop there.

Total time: 00:28:52

Heräsin aamulla kuudelta ja todettuani sään viileäksi päätin, että tänään on hyvä päivä nukkua pitkään. Niin olinkin tekemässä lähtöä vasta kymmenen aikoihin, mutta ratkaisu tuntui hyvältä. Monen muun vaeltajan tavoin olen huomannut pikkuhiljaa luopuvani tarpeesta tehdä kovin tarkkoja suunnitelmia ja annan päivien mennä omalla painollaan.

Eilisen kivikon jälkeen tänään reitti tarjoili miellyttävän tasaista polkua. Toki mäkiä riitti tavalliseen tapaan, mutta itse polku oli hyvää pehmeää maata. Sääkin oli aivan ideaali, kun aurinko paistoi ja pieni tuuli piti lämpötilan sopivana. Aloin olla itsekin jo positiivisemmalla mielellä.

Päivän puolivälissä AT kulki usean tien yli ja vieressä sekä välillä niitä pitkin. Autojen näkemisessä on jotain kummallisella tavalla jännittävää. Tavallaan se on pilkahdus sivistyksestä ja toisaalta tuo sivistys sujahtaa hitaasti liikkuvan vaeltajan ohi hurjaa vauhtia. Mietin usein ihmisiä ilmastoiduissa autoissaan, matkalla jonnekin. Olenko heidän silmissään suuri seikkailija vai lähinnä kodittomalta vaikuttava säälittävä olento? Välillä on vaikea muistaa, että maailma jatkaa menoaan vaikka minä vain huuhailen pitkin metsiä.

Illan lähestyessä ohitin tyytyväisenä telttansa edustalla ruokailevan Namasten ja juttelimme hetken. Puhuimme siitä ihanasta vapaudesta voida valita milloin ja minne haluaa leiriytyä, että saa kuunnella itseään. Juuri näin päädyinkin tekemään hieman myöhemmin tultuani kauniin telttapaikan kohdalle. Olisin ehtinyt vaeltaa vielä muutaman kilometrin ennen pimeää, mutta nyt tuntui hyvältä pysähtyä.

Day 61: The Kindness of Strangers

22,65 km (14.1 miles)
583.2 / 2189.8 miles
Laurel Creek campsite, VA

Both hikers and non-hikers alike often ask why one wants to hike the AT. Most probably don’t have a single clear answer, and I don’t either. But some unexpected answers arise to that question during the journey. For me the AT has strengthened my belief in the goodness of people. The kind of unselfish kindness that is shown to strangers.

The last few days have been mentally hard. And even though my mind had started to become drained of sad thoughts by today, hiking was slow. I had to work for every kilometer. The terrain was rocky the whole morning and my soles hurt.

It had been windy all night, but luckily only one of the stakes for my tent had come loose. That surprisingly cold wind blew through the morning, too, even though the sun was shining.

I had thought to hike to Laurel Creek and call for a shuttle to a hostel in Bland. The battery on my cell was ominously low and I just plain needed some kind of comfort food. When I tried to call the hostel though I couldn’t reach anyone. I thought that I would pitch my tent at Laurel Creek instead and be very thrifty with my cell phone battery.

As I arrived, tired, to Laurel Creek I saw a big poster promising trail magic. Just at the right time! 2010 through hiker J-Bird’s family had set up trail magic nearing perfection right by the campsites. After J-Bird died of colon cancer his family wanted to help hikers in his memory. And they have done a first class job at this. In addition to a great variety of food they also had batteries, sewing notions, Ziplock bags and what’s best – the opportunity to charge phones and powerbanks. They also had a stack of postcards for hikers to write that they promised to send anywhere in the world.

I shamelessly stuffed myself full of hot dogs, strawberries, cookies, Pepsi, hot chocolate, and fruit snacks. When I mentioned my upcoming birthday these wonderful people decorated a few cupcakes with candles and sang Happy Birthday to me. I was very moved by all of this.

I once again got the feel the magic of the AT, and its ability to surprise – how the worst moments suddenly turn into unforgettably beautiful experiences. And especially how much the kindness of others means. Maybe in life we should think more like Blance from A Streetcar Named Desire.

“I have always depended on the kindness of strangers.”
-Tennessee Williams
(A Streetcar Named Desire, 1947)

Total time: 01:53:52

Sekä toiset vaeltajat että muut ihmiset usein kysyvät miksi haluat vaeltaa AT:n. Suurimmalla osalla ei varmasti ole yhtä selkeää vastausta, kuten ei minullakaan ole. Mutta joitakin odottamattomia vastauksia tuohon kysymykseen nousee matkan aikana. Minulle AT on vahvistanut uskoa ihmisten hyvyyteen. Sellaiseen pyyteettömään hyvyyteen, jollaista osoitetaan tuntemattomia kohtaan.

Viimeiset päivät ovat olleet henkisesti raskaita. Ja vaikka tänään pää alkoi olla jo surullisista ajatuksista tyhjä, vaeltaminen ei kulkenut. Sain tehdä töitä jokaisen kilometrin eteen. Maasto oli koko aamupäivän kivikkoinen ja jalkapohjia särki.

Koko yön oli tuullut todella kovaa, mutta onneksi vain yksi telttani kiiloista oli irronnut maasta. Tuo yllättävän kylmä tuuli puhalsi myös läpi aamupäivän, vaikka aurinko paistoikin.

Olin ajatellut vaeltaa Laurel Creekille asti ja soittaa shuttle-kyydin Blandissa olevaan hostelliin. Kännykkäni akku alkoi olla uhkaavan lopussa ja suoraan sanoen kaipasin jonkinlaista lohtuherkkua syötäväksi. Yrittäessäni soittaa hostelliin en kuitenkaan saanut ketään kiinni. Ajattelin, että ehkä sitten telttailen Laurel Creekillä ja yritän olla hyvin säästeliäs kännykän akun kanssa.

Saapuessani väsyneenä Laurel Creekille näin ison julisteen, jossa luvattiin trail magicia. Juuri oikealla hetkellä! Vuoden 2010 läpivaeltajan J-Birdin läheiset olivat luoneet telttapaikan viereen täydellisyyttä hipovan trail magic -paikan. J-Birdin kuoltua paksusuolensyöpään halusivat hänen läheisensä auttaa vaeltajia hänen muistokseen. Ja siinä he kyllä olivat tehneet ensiluokkaista työtä. Monipuolisen ruokavalikoiman lisäksi heillä oli tarjolla pattereita, ompelutarvikkeet, Ziplock-pusseja ja mikä parasta – mahdollisuus ladata kännykät ja powerbankit. Heillä oli myös vaeltajien kirjoitettavaksi läjä kortteja, jotka he lupasivat postittaa minne tahansa päin maailmaa.

Ahdoin itseni häpeilemättömän täyteen hotdogeja, mansikoita, keksejä, Pepsiä, kaakaota ja hedelmäkarkkeja. Mainittuani ensiviikolla olevasta syntymäpäivästäni nämä ihanat ihmiset yhtäkkiä koristelivat pari cupcakea kynttilöin ja lauloivat minulle onnittelulaulun. Olin valtavan liikuttunut tästä kaikesta.

Sain taas kerran kokea AT:n taianomaisuuden ja yllättävyyden – miten kamalista hetkistä aivan odottamatta kääntyy unohtumattoman kauniita kokemuksia. Ja ennen kaikkea miten paljon ihmisten hyvyys toisiaan kohtaan merkitsee. Ehkä elämässä pitäisikin useammin ajatella kuin Viettelyksen vaunun Blanche.

“Olen aina luottanut tuntemattomien ystävällisyyteen.”
-Tennessee Williams
(Viettelyksen vaunu, 1947)